Suuntana Berghamn

Toukokuu lähestyy loppuaan ja kesän merkit on selvästi ilmassa. Päivä on jo pitkä, mutta auringosta huolimatta viileä meri pitää ilman raikkaana. Luonto yrittää puskea vehreyttä puiden silmuista ja karusta maaperästä. Pääskyillä on täysi touhu päällä ja selvästi on valittu jo pesäpaikka sataman laiturin alta. Seisomme Nauvon Pärnäisissä, odotellen yhteysalus Cheriä, joka veisi meidät noin 10 kilometriä etelään, Berghamnin saarelle.

M/S Cheri saapuukin ihan ajallaan satamaan ja lastaamme muutaman päivän retkivarusteemme veneeseen. Tuulta ja aallokkoa on sen verran, että kuivana perille toivotusti saatavat matkatavarat päätyy sisätilaan ja muut keulan avotilaan. Koska muita matkustajia ei näy, lähdemme liikkeelle aivan aikataulun mukaisesti. Aikataulu on hieman harhaanjohtava käsite, sillä veneen kippari soittaa puhelun ennen lähtöä, koska joku muukin oli ilmoittanut lähtevänsä mukaan, mutta kun häntä ei tavoitettu puhelimitse, pääsi matka alkamaan.

M/S Cheri

Cheri on yhteysalukseksi pieni, noin kymmenmetrinen, mutta hyvin sinne olisi enemmänkin matkustajia sopinut. Matkustajien lisäksi se kuljettaa postia ja myös elintarvike-tilaukset saariin Kirjaisten kaupalta kulkee Cherin mukana, joten emme pääse ainakaan nälkään kuolemaan! Matkalla saamme ihastella saaristoa ja kipparimme kertoilee säästä, kalastuksesta, merimetsoista ja kaikesta muusta, mikä saaristossa on oleellista.

Västerbyn laituri

Merimatka Berghamniin ei ole pitkä nopealla veneellä ja kipparimme vei meidät suoraan leiripaikkamme Västerbyn, vanhan kalastajatilan laituriin. Vastaanottajina saarella oli nautakarjaa, jotka olivat laiduntamassa majapaikkamme edustalla. Seuraava vastaanottaja oli kyy, joka paistatteli päivää mökin sokkelin lämmössä, mutta ujona kaverina livahti nopeasti mökin perustusten uumeniin, eikä suostunut meille enään näyttäytymään, vaikka kuinka yritimme kameroiden kanssa etsiskellä. Vieraskirjasta luimme myöhemmin, että kyy oli talon vakioasukas ja piti huolen, ettei jyrsijät vallanneet mökkiä. Saaristolainen kissan korvike siis!

Västerbyn kalastajatilan merimaisemaa

Kun olimme asettautuneet taloksi ja saatuamme ensimmäisen saaristolaisaterian nautittua, ehdimme vielä tutustua Västerbyn ympäristöön. Majapaikkamme pihapiiriin kuului saaristolaisaiheinen näyttely rantavajassa, sekä vanha mökki, joka oli kunnostettu alkuperäiseen asuunsa ja mihin pääsee kesäisin tutustumaan, kun kansallispuiston opas on paikalla. Pihapiiristä lähtee myös saarta kiertävä luontopolku joka vie lehdesniityn halki kohti saaren keskellä olevia korkeita kallioita, mistä avautuu upeat näkymät ympäri saarta. Pihapiiriin kuuluu myös nuotio ja grillauspaikka, missä majaansa vaikutti pitävän rantakäärme. Hän oli lähes yhtä ujo kuin mökkivahtimme, eikä suostunut näyttäytymään kuin vilaukselta paikalle saapuessa. Muita pihan asukkeja olivat isokoskelo, joka oli tehnyt pesänsä huusin kupeeseen ja rantaruovikossa hautova mustakurkku-uikku pariskunta.

Suojaisa grillauspaikka on retkeilijöiden käytössä

Hautova mustakurkku-uikku

Seuraavana päivänä ehdimme tutustua luontopolkuun, kuin koko saareenkin paremmin. Kasveja oli hyvin vähän näkyvissä vielä näin aikaisin keväällä, mikä oli harmi, sillä saaren maaperä on kalkkipitoista ja se vaikuttaa myös kasviston runsauteen ja lajeihin. Aika kuluikin merellisiä maisemia ihaillen ja kuvaten. Saaren korkeimmalta kohdalta, Kummelbergetiltä, on mahtavat näköalat ympäriinsä ja sinne on helppo päästä seuraamalla saaren pidempää luontopolkua.

Keväästä syksyyn kukkiva keto-orvokki värittää saaristoa jo toukokuussa

 

Luontopolku vie Kummelbergetin laelle

Ehdottoman hieno on myös kulttuurimaisema Berghamnissa. Pieni kalastajakylä tuntuu elävän samalla rytmillä, kuin se on tehnyt jo vuosisatoja, vaikkakin väkimäärä on laskenut 1900-luvun alun 42 hengestä nykyiseen kolmeen ja ammattikalastus on vaihtunut lähinnä kotitarvekalastukseksi. Idylli on kuitenkin säilynyt, eikä ole mikään ihme, että se on nykyään yksi suosituimmista käyntikohteista kansallispuistossa.

Berghamnin idylliä

Päivä vierähti yllättävän nopeasti illan puolelle ja saaressa jäi tutkittavaa myös seuraavalle päivälle. Oli aika palata takaisin mökille ruuanlaittoon ja saunaan pesemään päivän hiet pois ja mikäpä parempi paikka suunnitella seuraavan päivän kuvauksia, kuin kuuman saunan lauteet. Olimme saaneet mökille myös yövieraita, kun merikotkien rengastusryhmä oli päivän päätteeksi saapunut Berghamniin. Ilta kului mukavasti kuulumisia vaihdellen ja pienen tiivistämisen jälkeen mahduimme kuitenkin kaikki helposti yöpymään.

Aamulla rengastusryhmä teki jo lähtöään, kun me hieman hitaammat vasta heräilimme aurinkoiseen päivään. Aamiaisen jälkeen jatkoimme siitä, mihin edellispäivänä olimme jääneet. Kuvaillen ja videoiden saarta ja sen luontoa vierähti päivä taas nopeasti. Ihon saa yllättävän nopeasti punehtumaan keväisessä auringonpaisteessa ja tuulessa ja aurinkovoiteet oli tietenkin perinteisesti kotona. Mökin pihapiiristä havainnoimme keltavästäräkkejä, jotka vipelsivät lehmän läjien ympärillä napsien pörrääviä kärpäsiä. Niitä piti tietenkin kuvata hieman erikoisesta ympäristöstä huolimatta. Ilta kului rannassa lintuja  seuraten. Meriharakat ja haahkat tekivät näyttäviä ohilentoja ja viereisellä saarella merikotka yritti kovasti saalistaa, mutta epäonnistuttuaan jäi kallion laelle huilaamaan ja tähystämään mahdollista uutta ateriaa.

Kuivilla kallioilla liikkuminen on helppoa korkeuseroista huolimatta

Illan hämärtyessä palasimme mökille ja oli aika katsastaa päivän kuvasaalista ja laittaa matkatavaroita kasaan, sillä seuraavana aamuna Cheri tulisi hakemaan meidät saaresta vieden takaisin Nauvoon.

Berghamnia voi suositella retkikohteena monipuolisen ympäristönsä vuoksi. Se on kulttuurimaisemaltaan Saaristomeren idyllisimpiä kohteita ja myös kasvilajistoltaan runsas ja näyttävä, kun suuntaa saarelle kesäkuun puolella. Saarelle pääsee helpohkosti kanootilla, jolloin lähtöpaikaksi voi valita Pärnäisten lisäksi Kirjaisen tai Mattnäsin. Myös yhteysalukset M/S Eivor ja Cheri liikennöivät saareen.

Latvustaminen on perinnemaiseman hoitoa saaristossa

Keltavästäräkit viihtyvät lähellä laiduntavaa karjaa

Merenkulun turvallisuudesta

Viime kuussa yhteen törmänneet bahamalainen rahtialus ja suomalainen kalastaja-alus Florence antoi taas aihetta pohdiskeluun, miten lähellä luonnonkatasrofi on jatkuvasti Suomenlahdella ja yleensäkkin turvallisuus merellä liikkuessa.

En nyt nopeasti löytänyt tietoa rahtialuksen lastista tai edes nimeä ja sehän ei tässä törmäyksessä ollut edes vaarassa upota, mutta kalastaja-aluksen mukana mereen päätyi todennäköisesti muutama tonni polttoöljyä. On tosin oma arvio, sillä myöskään tästä en ole löytänyt mainintaa mistään.

Eniten onnettomuudessa hämmästyttää, etteivät alukset havainneet lainkaan toisiaan. Eikö rahtialuksessa tosiaan kukaan katsonut tutkaa, kun kovassa sumussa eteni? Tapahtumahetkellä vallinneen kovan sumun vuoksi olisi pitänyt myös olla tähystys järjestettynä, mutta ilmeisesti tämäkin oli jäänyt suorittamatta. Syynä voi olla myös tutkan puuttuminen tai ollut epäkunnossa. Juuri Bahaman ja sen lähialueiden maiden lipun alle on siirretty paljon huonokuntoisia rahtialuksia, koska eivät läpäise enään eurooppalaista katsastusta. Siitä huolimatta alukset liikkuvat samoilla vesillä, kuin ennenkin. Aina välillä jäävät kiinni tarkastuksissa ja etenkin navigointilaitteissa on usein havaittu vakavia puutteita. Yhä entisestään vilkastuvilla Suomenlahden väylillä vastaa suurinpirtein samaa, kun lähtisi ajamaan rekalla silmät kiinni muun liikenteen sekaan.

Talviliikenne vaikeissa jääolosuhteissa on vielä huomattavasti vaarallisempaa näille kaukaa tuleville rahtialuksille. Miehistöt on pestattu mahdollisimman halvan työvoiman maista, kuten tässäkin tapauksessa myanmarilaisia ja ukrainalaisia. Ammattitaito ei taida olla se päällimmäinen vaikuttaja pestaamiseen, puhumattakaan kokemuksesta seilata paksun jään peittämällä merellä. Hämmästyttävää on myös se, että rahtialuksella ei huomattu lainkaan törmäystä 23-metriseen kalastusalukseen, vaan se jatkoi matkaansa ja muutamassa minuutissa uponneen Florencen miehistö jäi oman onnensa nojaan. Onneksi kaikki neljä miehistön jäsentä selviytyi pelastuslauttaan ja heidät löydettiin kohtuullisen nopeasti.

Puhtaita papereita tapauksesta ei voi missään nimessä myöskään virolaismiehistöiselle suomalais-alukselle. Ammattikäyttöön rekisteröidystä kalastusaluksesta pitää löytyä tutka ja samainen tähystys olisi pitänyt olla järjestetty myös siellä. Tässä tapauksessa tutkasta ei ollut mitään hyötyä, sillä koko aluksen miehistö osallistui kannella kalastukseen uutisoinnin mukaan. Vaikuttaa, että miehistöä on palkattu melko niukasti alukselle, jos kipparikin joutuu osallistumaan kannella työskentelyyn, eikä ketään jää valvomaan aluksen kulkua.

Tästäkin selvittiin onneksi ilman uhreja tai vakavampaa öljyonnettomuutta. Kuria pitäisi vaan saada meriliikenteeseenkin ja edes ne öljytankkerit asianmukaiseen kuntoon, ennenkuin todella rysähtää. Vaikka kuulunkin WWF:n vapaaehtoisiin öljyntorjuntajoukkoihin, en haluaisi tositoimiin joutua.

Canon EF 400/f5.6 L USM kenttätestissä

Testikamera Canon 5D mkII ja EF 400/f5.6 L USM varustettuna Canonin 25mm loittorenkaalla.

Canonin EF 400/f5.6 L USM objektiivia ei voi missään nimessä nimetä uutuudeksi, sillä se on ollut markkinoilla muuttumattomana jo toistakymmentä vuotta. Oli mielenkiintoista päästä testaamaan, onko tähän jokin syy.

Ensivaikutelmana on keveys noinkin pitkän polttovälin putkeksi. Silti se tuntui hyvin jämäkältä, eikä muovisuudesta ole tietoakaan. Vaikuttaa hyvin ihanteelliselta reissuputkelta, joka ei turhaan niskanikamia rasita. Keveys tuntuu myös miellyttävältä käsivarakuvauksessa. Yhdistelmästä rungon kanssa tulee tasapainoinen ja helposti käsiteltävä. 400-milliä on kuitenkin pitkä polttoväli, joten vakaajan puuttuminen saa hieman arvelemaan sen toimivuutta, mutta kentällähän tuokin selviää. Objektiivin mukana tulee helppokäyttöinen integroitu vastavalosuoja sekä jalustakenkä.

Canon EF 400/f5.6 L USM soveltuu ehdottomasti parhaiten lintukuvaukseen, kun puhutaan luontokuvaamisesta. Pieni pettymys on lähin tarkennusetäisyys, joka on 3,5 metriä. Kovin pienet kohteet jäävät myös kovin pieniksi näytöllä tuolta etäisyydeltä. Jos vertaa 300mm/f4 lasiin, niin käyttöalue on selvästi suppeampi makroilun rajoittuessa pois.

Päätin testata sitä myös Canon EF 25 II extension tuben kera ja nyt tulos olikin jo selvästi parempi. Nyt päästiin jo alle kolmen metrin tarkennusetäisyydelle, mutta ei todellakaan vielä makroiluetäisyydellä ja tarkennuskin on hoidettava manuaalisesti. Yhdistelmä ei kuitenkaan ole mikään paras mahdollinen tähän, sillä pitkä polttoväli lisää helposti myös tärähtäneiden ruutujen määrää. On kuitenkin omin rajoituksineen toimiva yhdistelmä lähikuvaukseen ja ensimmäisenä kuvauskohteeksi mieleen tulee arat käärmeet ja liskot, joita on vaikeampi lähestyä.

f6.3 / 1/500

Lintujen kuvaamisessa tuleekin kaikki hyvät puolet esiin. Tarkennus toimii esimerkillisen tarkasti ja nopeasti, mikä on tärkein ominaisuus lintuja kuvatessa. Keveys tuo myös oman mukavuutensa käsivarakuvaukseen, kuten myös päivän tarpomiseen maastossa.

f6.3 / 1/500

Ehdottomasti paras ominaisuus on kuitenkin kuvien terävyys. Tämän hintaluokan optiikalta jälki on uskomattoman hyvää jopa täydellä aukolla. Pieni himmennys toki on paikallaan mahdollisuuksien mukaan, mutta terävyydeltään yltää, jos ei jopa ylitä monien huomattavasti kalliimpienkin teleobjektiivien tasoa.

f10 / 1/1600

Canon EF 400/f5.6 L USM on omaan hintaluokkaansa erinomainen valinta. Kuvanvakaaja on toki erinomainen apuväline, mutta pärjää tällä myös hämärämässä, sillä nyky kamerarunkojen iso-herkkyydet tuottavat erinomaista jälkeä jo suurillakin arvoilla. Kannattaa myös huomioida, että objektiivilla voi tuottaa laadukasta jälkeä myös täydellä aukolla, joten se on periaatteessa valovoimaisempi, kuin vastaavan polttovälin zoom-objektiivit. Vaikka zoomista löytyisi kuvanvakaaja, niin vakaajan hyöty häviää vaadittavaan  himmentämiseen verrattuna tähän. Vakaajan puuttuminen tuo tullessaan myös keveyden ja tasapainoisuuden, mistä on varmasti hyötyä esimerkiksi lentokuvauksessa. Tarkennusnopeudessa se on huomattavasti nopeampi verrattuna zoom-objektiiveihin ja lintukuvauksessa tilanteet ovat usein nopeita. Kohde voi olla jo kaukana, kun hidas tarkennus vielä haeskelee kohdetta. 400-millin polttovälillä pärjää jo erinomaisesti ilman telejatkeita, joten tarkennusta hidastavien, valovoimaa pudottavien ja usein myös kuvanlaadussa selvästi näkyvien jatkeiden käytölle ei ole tarvetta. Vastaahan tuo polttoväliltään jo 640-millistä APS-C kennoisessa kamerassa.

Kokonaisuutena lintukuvaajan erinomainen valinta, joka todella hämmästyttää kuvanlaadullaan ja mitä voi varauksettomasti suositella, jos olet hankkimassa kohtuulliseen hintaluokkaan lintukuvaus optiikkaa ja mikä tuottaa laadukkaita kuvia vaativampaankin makuun.

Korvameduusojen valtakunnassa

Korvameduusat ovat syksyisin yleinen näky Suomenlahden ja Saaristomeren alueella. Tiheät massaesiintymiset eivät jää keneltäkään merenrannoilla viihtyvältä huomaamatta. Meduusat kulkeutuvat lounaisissa ja eteläisissä virtauksissa meidän rannikolle kauempaa Itämereltä, missä ne lisääntyvät runsaammin suolaisemman veden vuoksi.

Parveilua Hangon edustalla 2011.

Korvameduusa (Aurelia aurita) on polttiaiseläin, joka ripsimäisillä lonkeroillaan pyydystää eläinplanktonia, pikkuäyriäisiä ja jopa kalanpoikasia. Se on helppo tunnistaa neljästä sukurauhasesta, mikä muodostaa kellomaisen kuvion. Niistä pystyy myös erottamaan sukupuolet toisistaan. Koiraan sukurauhaset ovat vaalean sinertävät ja naarailla oranssin punertavat.

Vedessä erottuvat myös reunojen rihmamaiset lonkerot.

Satunnaisesti voi tavata yksilöitä, joilla sukusoluja on kuusi. Kyseessä on poikkeama, ei muu laji, vahvistaa Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Maiju Lehtiniemi.

Korvameduusat liikkuvat hitaasti vedessä supistellen ruumistaan. Vain vuoden kestävä elämänkierto päättyy syksyllä, jolloin ne lisääntyvät. Naaras laskee hedelmöittyneet toukat veteen ja ne kiinnittyvät kiinteälle alustalle. Toukista kehittyy polyyppeja ja seuraavina kesinä, vesien lämmetessä niistä kehittyy meduusoja. Polyyppivaihe voi kestää useammankin vuoden. Kovin tarkkaa tietoa lisääntymisestä Suomen aluevesillä ei ole, mutta havaitut polyypit kertovat, että lisääntyminen onnistuu myös täällä.

Korvameduusan rauhallinen liikkuminen on hypnoottisen kaunista.

Syksyisistä massaesiintymisistä on myös haittapuolensa. Ne kilpailevat ravinnosta kalanpoikasten kanssa. Ne sotkevat tehokkaasti kalastajien verkot ja ollaan huolissaan myös siitä, että saattavat tukkia teollisuuden ja voimalaitosten lauhdevedenottamot. Skotlannissa jouduttiin aiemmin kesällä seisauttamaan ydinvoimala heikentyneen veden virtauksen takia, kun järjestelmään kerääntyi paljon meduusoja.

Loviisan voimalaitoksella ei ole tavattu massaesiintymisiä, mutta niihin on varauduttu, vahvistaa Käyttöyksikön päällikkö Timo Eurasto. "Voimalaitoksella on järjestetty kolmiportainen meriveden puhdistus ennen sen johtamista lämmönvaihtimiin. Viimeisen suodatusvaiheen silmäkoko on hyvin pieni, eikä meduusat pysty sitä läpäisemään. Massaesiintymiset voisivat tukkia suodattimia ja vähentää veden virtausta. Siihenkin on laitoksella varauduttu mm. voidaan ottaa jäähdytysvettä poistopuolelta, sekä kierrättämällä. Henkilökunta on ohjeistettu ja koulutettu laitoksen simulaattorilla tämän tapaisiin ongelmiin."

"Massaesiintyminen voisi pahimmillaan aiheuttaa tarpeen laitoksen tehon laskuun tai pysäyttämiseen, mutta laitoksen turvallisuutta ne eivät vaaranna",  jatkaa Eurasto.

Vaarallisista sukulaisistaan poiketen korvameduusa ei polta ihoa.

Korvameduusojen runsastumiseen viime vuosina ei ole löytynyt selkeitä syitä. Laji suosii suolaisempaa vettä, mitä Suomen rannikolla on. Perämeren makeammassa vedessä korvameduusaa ei tavata. Edellisestä voimakkaasta suolapulssista on jo lähes kymmenen vuotta, joten siitä tuskin on kysymys. On arveltu, että rehevöitymisellä ja ilmastonmuutoksella voisi olla ilmiön kanssa tekemistä, mutta aiemminkin on samankaltaisia massaesiintymistä ollut. Todennäköistä kuitenkin on, että korvameduusat tulevat tulevinakin syksyinä valtaamaan rannikon merialueet. Ainakin silmämääräisesti laji on runsastunut vuosi vuodelta.

Korvameduusa.

Ensimmäisiä mieliä ja kuvia Hangosta

Viisi viikkoa on takana elämää Hangossa ja täytyy sanoa, että muutos on aikamoinen Helsingin jälkeen. Varsinkin, kun kesäasukkaat ja vierailijat ovat jo kaikonneet kaupungista. Omalla tavallaan tulin hiljentymistä hakemaankin, joten sen puolesta Hanko on täyttänyt odotukset, eikä tämä tosiaan kuollut kylä ole tähänkään aikaan. Mutta miellyttävän rauhallinen kylläkin.

Hangossa kaikki on hyvin lähellä, joten polkupyörä on hyvä ja myös suosittu liikkumisväline täällä. Eipä ole tullut aikoihin pyöräiltyä niin paljoa, kuin täällä. Myös kävellen ehtii lähes joka kolkkaan. En vaan ole vieläkään oikein tottunut siihen, että autoilijat antaa suojatiellä tietä. Parempi varmaan niin, sillä saatan jäädä Helsingissä ensimmäiseksi auton alle...

Kuvauksellinen paikka Hanko on kaikessa monimuotoisuudessaan ja kameran kanssa onkin tullut liikuttua vähän siellä täällä. Inspiroiva ympäristö! Ainoastaan vedenalaiskuvaukset eivät ole oikein päässeet käyntiin, kun näkyvyydet ei vielä ihan sitä parasta hankoa ole olleet ja myös säät muuten hiukan oikutelleet.

Ensi talven projektiksi kaavailemani "Talvinen Hanko" on jo siltä osin käynnissä, että yritän katsella kuvauskohteita läpi ja kuvata digikameralla "raakakuvia". Itse projektikuvat on tarkoitus kuvata keskikoon filmikalustolla ja itse vedostaen ja jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, niin olisi tarkoitus esitellä kesäsesongin ulkopuolista Hankoa kesävieraille. Tyyliesimerkkinä vaikkapa tämä,

 

Kaupunkimiljöössä löytyy myös paljon mukavia yksityiskohtia.

Pitkien hiekkarantojen ja dyynien lisäksi rannoilta löytyy lukuisia satamia, paljon kuvattu karuselli sekä muistoja Hangon sotaisasta menneisyydestä.

Sekä syksyisen pimeät näkymät.

Hieno saaristo.

Sekä tietenkin sukellusharrastajille avautuvat upeat näkymät vedenalaisesta luonnosta ja lukuisista hylyistä.

Syksyinen Hanko tarjoaa todella paljon nähtävää ja kokemuksia, ei ehkä niinkään menoa. Ainakin luonnosta, linnuista ja merestä nauttiville paljon hyviä hetkiä on odotettavissa.

Luontokuvauksen etiikka

Digikuvaus on tuonut suorastaan räjähdysmäisesti lisää kuvaajia luontokuvauksen pariin. Harrastukseen sijoitetaan uskomattomia summia rahaa, verrattuna esimerkiksi 10 vuoden takaiseen aikaan.  Erityisesti parantuneet ominaisuudet kameroiden herkkyyksissä mahdollistaa aina vaan hienompien kuvien ottamisen myös hämärän aikaan ja pienempi kennoisten kameroiden myötä myös kohteet saadaan helpommin tiukempiin potretteihin, verrattuna filmille kuvattaessa eikä varmasti pidä vähätellä internetin osuutta. Kuvat saadaan nopeasti ja helposti esiin.

Hieno asia, että luonnossa liikkumisen pariin ja sen ikuistamiseen on tullut valtava joukko uusia harrastajia. Aluksi ajattelin näin myös itse, mutta viimeisen parin vuoden aikana on ajatukset muuttuneet melko tavalla.

Luonto tarjoaa kaikkiaan elämyksiä, ei se ole olemassa vain meitä varten. Voimme ja kykenemme riistämään sitä, mutta pidemmän päälle olen varma voittajasta.

Itselleni luontokuvaus on ollut alusta asti luonnon kunnioitusta ja lähtenyt liikkeelle rakkaudesta luontoon. Aluksi luulin sinisilmäisesti, että kaikki luontokuvaajat ovat samalla asialla. Vuosia seuraillen eri sivustojen keskusteluja aloin tajuamaan asian oikean laidan. Monille luontokuvaajille eläimet ja linnut onkin vain objekti, mistä pyritään saamaan mahdollisimman näyttävä kuva hinnalla millä hyvänsä. Oli laji sitten rauhoitettu tai ei, niin niitä voidaan siirrellä tai häiritä eri keinoin. Ainoa pyrkimys on saada se hyvä kuva aikaiseksi.

Kamalimpia esimerkkejä kuvia linnunmunista pesässä ja kysellään, että minkähän lajin munat on kyseessä. Ehkä olisi parempi ottaa itse selville jo etukäteen, jos aikoo pesällä vierailla jostain ihmeen syystä. Minkä lajin pesälle ollaan menossa? Miten emolinnut reagoivat ihmisen vierailusta pesällä? Ja miksi sinne pitää yleensä mennä? Tai jäädään kyttäämään ruokkivaa emoa pesälle liian lähelle ja liian pitkäksi aikaa. Onko oikein tappaa poikaset nälkään vain siksi, että emosta saadaan otettua kuva läheltä? Tai hätistetään emot kauemmaksi pesältä, että röyhkeämmät pesärosvot uskaltautuvat ensin paikalle helpon aterian houkuttelemina?

Pidemmälle mentäessä ja kun halutaan saada esimerkiksi lintu juuri siihen oikeaan paikkaan, on ruuan tarjoaminen varmin keino saada se hyvä kuva. Talvinen linturuokinta on osoittanut, ettei ainakaan lintujen kohdalla synny liiallista siteitä ruokintaan, vaan heti sään lauhduttua linnut katoaa lintulaudoilta nauttimaan luonnon tarjoilemia antimia. Vaan ei taida päteä karhuihin ja susiin, jotka ovat vuosia tottuneet ruokailemaan ilmaisia aterioita piilokojujen lähettyvillä. Ongelmahan ei ole se, etteivät pystyisi hankkimaan ruokaansa enään muulla tavalla, vaan se, että tottuvat liiaksi ihmisen hajuun, mikä leijuu kojujen luona.

Rinnakkaiselon tärkein tekijä on kuitenkin se, että villieläimet osaavat luonnostaan väistää ihmistä erinomaisen hajuaistinsa avulla. Sen vuoksi olemme säästyneet vakavilta yhteentörmäyksiltä jo vuosikymmeniä, jos ei satoja. Kun elintila eläimiltä pienenee, vähenee myös kanta yksinkertaisesti reviirien vähenemisen vuoksi. Siitä huolimatta yhä useammin saadaan lukea uutisia kaupunkeihin eksyneistä villieläimistä. Roskiksia tonkivista karhuista, jotka eivät enään osaa arkailla ihmistä, vaan tulevat hankkimaan ruokansa sieltä, mistä sitä helpoiten löytää. Myös elintilan väheneminen tuo väkisinkin suurpedot aina vaan lähemmäksi ihmistä, eikä se ole eläinten syytä.

Kaupallisten petokojujen tuoma mahdollisuus ikinä edes nähdä tai kuvata karhuja, susia tai ahmoja on omalla tavallaan ainutlaatuista ongelmista huolimatta. Olisi kuitenkin nähtävä asioiden haittapuoletkin ja koska haaskaruokinta on luvanvaraista, niin parempi olisi rajoittaa yhdellä paikalla tapahtuvaa toimintaa ja rajoittaa ajallisesti kojun pitämistä. Tilalle pitäisi tarjota esimerkiksi Metsähallituksen toimesta uusia paikkoja, vaikka varmasti aiheuttaa lisäkuluja alan yrittäjille. Kuitenkin tässäkin olisi hyvä pitää mielessä, että eläinten ehdoilla on mentävä, jos halutaan jatkaa toimintaa. Nyt on jo turhan monta esimerkkiä kaadetuista karhuista, jotka ovat "tunnettuja" haaskakarhuja.

Tietysti on mahdollista uusia haaskakojujen karhukantaa myös sillä, että kun kuitenkin kaatolupia annetaan, niin ammutaan vanhat kojunkävijät pois ja annetaan tilaa nuoremmille. Aika raadollista touhua mutta ehkäpä joidenkin etiikka kestäisi jopa sen.

Vuoden eka!

Kauden ensimmäinen sukellusreissu suuntautui tutulle paikalle Hangon Varisniemeen. Paikka on osoittautunut varsin hyväksi sukelluspaikaksi näkyvyyden ollessa hyvä ollakseen Suomen rannikkovesiä. Hangonniemen kuiva ja karu maaperä kun ei sovellu viljelyyn ja se näkyy myös positiivisesti vedenlaadussa, niin nykyään se on ollut varmimpia sukelluspaikkoja juuri näkyvyyden suhteen.

Varisniemi on paikkana mukavan vaihtelevaa pohjaltaan ja kun pääsee pois niemen matalasta, niin syvyyttäkin riittää todella hyvin rantakohteeksi. Itse olen mennyt veteen aallonmurtajan kupeessa olevalta pieneltä hiekkarannalta, mistä sujuu varsin näppärästi. Ainoa miinus on pieni kahlailu matalassa vedessä ennenkuin löytyy edes pari metriä vettä. Varsinkin kesäaikaan kannattaa varoa veneliikennettä, sekä rantakallioilla kalastavien vieheitä.

Nyt (24.4) pienenä yllätyksenä tuli, että lahti oli vielä osittain jäässä, joten jäiden lähtö tapahtuu hiukan myöhemmin, kuin esimerkiksi niemen toisella puolella sijaitsevasta "laguunista", mikä on myös sukeltajien suosima rantapaikka. Huhtikuun loppuun osunut lämpöaalto ei ollut tavoittanut Hankoniemeä, vaan lämpötila oli kymmenen asteen nurkille. Aurinkoisessa paikassa tarkeni sentään pukeutua kohtuudella.

Keväiset sukellukset ovat osoittautuneet aina hiukan pettymyksiksi, kun merenpohjan luonto on vasta heräilemässä. Niinpä odotukset eivät luontoelämyksenä olleet suuret ja kuvattavaa olikin melkoisen vähän. Pieni kivinilkka oli ainoa kala, minkä näin ja kasvillisuus ei ollut oikein kukoistuksessaan. Hiukan veden lämmettyä meriajokasniityt ja rakkolevämetsät tarjoaa paljon enemmän nähtävää ja elämää. Näkyvyys oli melko heikko tavanomaiseen verrattuna, joten ei Varisniemi aina tarjoa suuria elämyksiä. Jos ei nyt lasketa pientä seikkailua jääkannen alla.

Veden lämpötila oli kolme astetta, mutta hyvinhän tuolla tarkeni kolme varttia pulikoida. Vuoden ensimmäisellä sukelluksella ei pieni vilu niin haittaa. Pinnan alle pääsy pitkän talven jälkeen lämmittää mukavasti.

 

 

Pintakuvat © Eeva Heikkinen

Vihreä notkahdus

Vaalien jälkeen on ehditty jo kuulemaan ensimmäiset analyysit ja meriselitykset vihreiden melko surkeaan vaalimenestykseen. Tai eihän tuo -1.2% nyt mikään jättiromahdus ollut, mutta laskennallisesti osui paikkamäärään pahasti vihreiden kannalta. Kun ottaa huomioon, että nuorissa uusissa äänestäjissä on hyvin paljon vihreämielisiä, niin tulos on huono. Nyt ei heitä saatu tulemaan uurnille vai oliko kyseessä vanhojen äänestäjien joukkopako?

Kovasti on tarjottu selitystä hallitusvastuusta, mutta vaikka puolue on mukana hallituksessa, niin eihän se automaattisesti voi tarkoittaa, että kannatus laskee. Oikealla tavalla asioita hoitaen pysyy äänestäjäkunta varmasti tyytyväisenä, vaikka joistain asioista jouduttaisiin tekemään kompromisseja. Jokainen varmasti ymmärtää, että on mahdotonta pitää tiukasti kiinni kaikista omista päämääristään, kun demokratiaa noudatetaan. Tämän vaalituloksen jälkeenkin hyvä pitää tämä mielessä.

Melko apupuolueeksi vihreät hallituksessa jäi, sillä yli jyrättiin niin ydinvoima- kuin ympäristöasioissa. Olisi varmasti kannattanut hieman päättäväiseimmin puolustaa omia päälinjojaan silläkin uhalla, että hallituspaikka menetetään. Parempi sekin vaihtoehto olisi ollut vihreiden kannalta, kuin nyt menetetyt kansanedustajan paikat.

Yli jyrääminen jatkui myös vaalikampanjoinnin yhteydessä. Puheenjohtaja Sinnemäen ja vihreiden asia ei vain tullut selväksi tv:n vaalikeskusteluissa. Melko omituista oli keskittyä perussuomalaisten kampanjan arvosteluun, koska ei sieltä persujen leiristä varmasti kukaan takkiaan kääntänyt ja suuren valaistuksen koettuaan äänestänyt vihreitä. Ehkä olisi kannattanut tuoda vain esiin niitä vihreitä arvoja ja ohittaa persujen hyökkäykset nopeilla kommenteilla.

Vai onko juuri niiden vihreiden arvojen syy, miksi äänestäjäkunta on etääntynyt puolueesta? Kovin monella tuntuu olevan puolueesta sellaiset käsitykset, kuin Helsinki-keskeisyys ja eliittisyys. Homojen ja kerjäläisten asioiden ajaminen ovat ajaneet muiden edelle. Vai onko vain Timo Soinin puhelahjojen ansiota, että tuollainen käsitys puolueen päällä leijuu?

Ehkä lääkkeksi voisi olla, että vaihdetaan ne puvut takaisin villapaitoihin. Niitä ajatuksia, mistä vihreys on alunperinkin kummunnut ja nappasta hieman taistelutahtoa sieltä suomalaisesta metsästä, minkä vihreät edelleen halunnevat säilyttää. Pääkaupunkiseutu on vahvaa tukialuetta, mutta kannattaisi varmasti yrittää saada lisää äänestäjiä myös muualta.

Seuraavat vaalit ovat tulossa ja tehtävää helpottanee nyt se, että räksyttävien ja erisuuntiin riuhtovien vetäjien kuljettaman valjakon matkassa ei kovin moni halua jatkaa, mutta vaatii myös puolueelta paljon palauttaa usko heihin. Kaikki edellytykset siihen on.

Helsinki suojelee ja sotkee

Helsinki, Itämeren helmeksikin joku kutsunut näyttää melko erikoista mallia omalla toiminnallaan. Kaupunki on viime vuosina näyttävästi osallistunut monenmoisiin kampanjoihin, haasteisiin ja ollut ihan positiivisessa mielessä aktiivinen meren suojelutoimissaan. Sen vuoksi tuntuu omituiselta, että lumenkaatopaikkoja on perustettu mereen.

Aivan ymmärrettävää on, että poikkeuksellisen suuret lumimäärät ovat aiheuttaneet paljon ongelmia. Kun se lumi joudutaan kuitenkin kaivurilla nostamaan kuorma-auton lavalle ja kuljettamaan pois, niin eipä luulisi enään kovin suuri kustannuskysymys olevan, jos ne lumet ajettaisiin hieman kauemmaksi. Samalla olisi säästynyt ne kulut, mitä Hernesaaren lumenkaatopaikan aukipitämiseen on kulunut, kun yötäpäivää on alukset ajaneet ympyrää tuolla pitääkseen paikan jäättömänä.

Edellisenä talvena kaupunki keskeytti samaisen toiminnan, kun siitä älähdettiin. Muisti taitaa olla vain harmillisen lyhyt, kun nyt on turvauduttu samaan keinoon. Valtavien lumimäärien mukana mereen kipataan kaikki saasteet, roskat ja roinat, mitä lumen mukana kulkeutuu kaupungin kaduilta. Lisäksi Lauttasaaren lumenkaatopaikalle on ilmestynyt kaatopaikkajätettä. Kovin yleinen ilmiö, että kun joku heittää rojua jonnekkin, niin sinnehän sitä on ilmeisen luvallista kipata muidenkin.

Pitää toivoa, että Helsinki "hyvittää" meren sotkemisen taas jollain mediassa hyvin näkyvällä hyväntekeväisyys tempauksella. Meren kannalta olisi varmasti parempi, jos se vasen käsikin tietäisi, mitä oikea touhuaa ja vältyttäisiin aina yhtä typerältä näyttävältä kaksinaismoralismilta.

Paska juttu

Homo sapiens kesytti Canis lupuksen palvelemaan omia tarpeitaan. Valitettavasti kesylle Canis lupukselle jäi omat tarpeensa, mikä ei taasen kaikkia Homo sapienseja miellyttänyt.

Mutta onneksi Sapiens suuressa homoudessaan keksi tähänkin ratkaisun ja taas kaikki ovat tyytyväisiä.

2011

Juuri jokaisen toivomaa uutta vuotta kaikille!

Blogin kirjoittaja oli loppuvuoden hyvin laiska ja saamaton, joten uusia tekstejä ei sitten tullut. Vaikka kirjoitettavaa olisi kyllä ollut. Syksyllä ja talvella retkiä Korppooseen, Stora hästölle, Hiittisiin, Utöseen...

Mutta retket jatkuu ja Itämeren kunto ei ole mihinkään parantunut. Ehkä kuvaukseenkin jonkun vinkin keksin, joten lupaan parantaa taas tapani. :)

Viimeistään parin viikon päästä arktisia? tunnelmia Jurmon saarelta. Lunta siellä ainakin nyt on, niinkuin kotoisessa Helsingissäkin.