Tuli tutustuttua Itämeren rannikkoon taas hieman eri näkökulmasta. Vietin viikon Saarenmaalla, Üüemöisan kartanon ratsumestarin talossa oli majapaikka ja tuolta käsin koitin saada käsitystä saaresta. Joka on isompi kuin ikinä kuvittelinkaan! Jostain on syöpynyt mieleeni fillariretket Saarenmaalla, mutta pahimmillaan, kun kiertelin saarta, kertyi päivässä auton matkamittariin 330 kilometriä. Melko iso on, jos aikoo pyörällä tutustua kaikkeen, mitä saarella löytyy.
Matka alkoi Helsingistä Viking XPRS aluksella, joka vei auton ja matkustajat kahdessa ja puolessa tunnissa Tallinnaan. Satamasta oli hyvin helppo suunnata autolla nelostielle kohti Pärnua, poikkeaminen siitä ysi-tielle kohti Haapsalua ja Haapsaluntieltä vielä yksi käännös 10-tielle kohti Virtsua.
Siellä tie päättyi satamaan ja hieman ennen satamaan ajoa oikealla puolella näkyi pieni rakennus, missä myytiin lippuja Muhuun menevälle autolautalle. Melko paljon kulki autoja ja väkeä vielä syyskuussa tuolla välillä, joten lomakaudella on varmasti hyväksi varata paikka etukäteen tuolta alukselta. Muhun saari on melko pieni ja sen läpi ajaa hetkessä. Saarenmaalle pääsee jo ilman laivayhteyksiä Muhusta, kun saarten väliin on rakennettu tie kapealle kannakselle.
Saarenmaa on kuin paluu 50-luvulle Suomessa. Ja oikeastaan ihan hyvällä tavalla. Ainoa paikka saarella, missä ilmeisesti tapahtuu yhtään mitään, on pääkaupunki Kuressaare. Muut kylät on melkoisen pieniä, muutamien talojen keskeltä löytyy kauppa tai parhaimmillaan pankki, huoltoasema ja posti.
Itse majapaikka oli jo melkoisen eksoottinen kokemus. 1700-luvun kartanon pihapiiri olkikattoisine rakennuksineen, kissat ja koirat, jotka kuului luontaisetuna majoitukseen. Itse talo puuhelloineen ja hirsiseinineen. Kaikki tuo loi outoa mieltymystä paikkaan. Jos ei huomioida melko askeettista suihku/huusi viritystä, niin täydellinen mun makuun!
Mummo kutoo sukkaa pirtin hämärässä eli matkaseurani äiti.
Hienoja luontokohteita saarelta löytyi paljon, vaikka en ehtinyt matkalla tutustua edes Vilsandin kansallispuistoon. Ninasen jyrkänteet teki vaikutuksen ja Estonian muistomerkki jyrkänteen laidalla.
Pienen matkan päässä Ninasesta oleva Pangan jyrkänne oli suurempi seinämä, parhaimmillaan reilu 21 metriä suoraa pudotusta. Molemmilla jyrkänteillä sai katsoa melko tarkkaan, minne jalkansa laittoi. Varsinkin, kun piti tietenkin päästä mahdollisimman lähelle reunaa kuvia ottamaan. Pangassa pääsi myös jyrkänteeltä alas, kun lähti kävelemään itään sen reunaa.
Saarenmaan rannikko oli aivan toisenlaista, kuin Suomessa. Jyrkänteet sijaitsi tällä yhdellä kohtaa, mutta muuten rannat oli todella matalia, kaislikkoisia ja isoja nummimaisia rantaniittyjä oli kaikkialla. Suomen rannoilta tuttuja laakeita kalliomaisemia ja luotoja ei tuolta löytynyt lainkaan.
Tuolta pohjoisesta matka jatkui kohti saaren eteläisintä kärkeä ja Sörven majakkaa. Matkalla piti tietysti käydä "ihailemassa" neuvostoaikaisia muistomerkkejä. Tämän pömpöösin tekstin tulkitsin hyvin vapaasti omasta hatusta temmaten, Saarenmaan vapauttajille 1941-1945, ylistys, ylistys...:)
Sörvessä kaikki osui kohdalleen. En tiennyt paikasta oikeastaan mitään muuta kuin, että siellä on majakka. Ympäristö oli varsinainen valokuvaajan unelma eli kaikki oli hiton huonossa kunnossa. Kun siihen yhdistetään vallinnut sää, raskaat tummat pilvet taivaalla, väleistä hieman valoa pilkahdellen, eipä olisi voinut oikein parempaa toivoa.
Paljon jäi mielenkiintoisia kohteita vielä näkemättä, joten hyvinkin mahdollista, että uudelleen tuonne tulee lähdettyä. Saarenmaasta jäi todella miellyttävä ja turvallinen vaikutelma, mutta tietenkin matkaan pitää jotain aina sattuakkin. Paluumatka Tallinnaan sujui mukavasti ja hetki jäi käytettäväksi ennen laivaan ajoa, joten vielä sataman liepeillä olevaan ostoskeskukseen shoppailemaan. Vartti poissa autolta ja takaisin tullessa ihmettelyä, kun avain ei mene millään oven lukkoon. Lukko oli yritetty tällä välin yritetty murtaa, mutta jostain ihmeen syystä vanhan Suzukin lukko ei ollut suostunut avautumaan vai oliko joku tullut pitkäkyntistä häiritsemään kesken kaiken. Hieman kylmäsi ajatus onnistumisesta, sillä autossahan oli tietysti kaiken reissukaman lisäksi kuvauskalusto, pari digirunkoa, objektiivit, läppäri, jalusta... Mutta onnellinen loppu tuli tällekkin reissulle, kun säikähdyksellä pääsi. Ja olihan tuo melko opettavainen tarina, tuskin pääsee toistumaan.
Ja mikä on hyvä huomata Viron matkalla, vaikka puhe nopeasti kuulostaa kotoisan tutulta, niin aina ei sanat tarkoita aivan samaa. Tässä risteyksessä Kuressaaressa jäin hetkeksi miettimään, minne olinkaan menossa...
