Keskustelua merimetsoista Ilkka Kanervan kanssa

Hieman sai niskakarvani koholle, kun luin Ilkka Kanervan puheenvuoron eduskunnassa. Lainaus tuosta tekstistä,

"En halua tässä mennä niihin tuhoihin, joita harmaa hylje ja merimetsot tänä päivänä aiheuttavat siellä. Kas, kun satumme tietämään, mitä ne vaikuttavat käytännössä. Menkää niille saarille, katsokaa sitä luontoa ja tulkaa kertomaan sen jälkeen tänne eduskuntaan, kuinka hienoista järjestelyistä tänä päivänä tältä osin on kysymys. Täysin kuollutta koko kasvusto, koko elimistön tappanut merimetsojen ulosteitten vaikutus on niin tyrmistyttävä, että jo kilometrien, meripenikulmien päähän sen vaikutuksen tuntee nenässään, ja mereen valuvat ympäristön kannalta erittäin kriittiset ulosteet vaikuttavat myöskin Itämeren ekosysteemiin erittäin dramaattisella tavalla."

Edustaja Mieto jatkoi samalla asiantuntemuksella,

"Ed. Kanerva otti mun mielestä yhren oleellisen asian esille: nämä merimetsot. Nehän on tuhonnu siellä saaristos mettät täysin. Niitä Tšernobylkään ei tuhonnu niin törkiän näkööseksi, eli mä katton vielä suuremmaksi haitaksi sen ku itte sen saastuttamisen."

Lähetin molemmille herroille samansisältöiset sähköpostit. Juha Mieto ei ilmeisesti halunnut kertoa, mistä hänen näkemyksensä ovat kotoisin, mutta Ilkka Kanervalta sain "selvennöksen" asiasta.

Liitän vielä tämän keskustelun,


"Hyvä kansanedustaja Ilkka Kanerva,
Viitaten eduskunnan puheenvuoroihin tiistaina 7. syyskuuta 2010, kiinnitin huomioni teidän puheenvuoroon merimetso-ongelmasta. 

En tiedä kuinka paljon olette Suomen merialueisiin tutustunut, mutta itse liikun merellä paljon ja vuodessa kertyy useampia retkiviikkoja yhteensä, enkä jostain syystä ole havainnut tätä täydellistä katastrofia. Toki merimetsoja näkee nykyään runsaasti, mutta niiden vaikutus saaristoon on lähes olematon. Pesimäluodot ovat pieniä kallioluotoja, joissa saattaa kasvaa muutama puu. Onhan ne toki pystyyn kuolleita ulosteesta, mutta sillä ei ole mitään merkitystä saariston ulkomuotoon. 

Birdlifen laskennoissa Suomessa oli 2009 48 merimetsoyhdyskuntaa, siis koko merialueella. 

Rehevöitymisen vaikutuksen olen itse huomannut jo kaksikymmentä vuotta sitten, siis paljon aiemmin merimetsojen saapumista Suomeen. Nykyisin ongelma on vain pahentunut ja konkreettisimmin sen olen havainnut, kun kuvaan vedenalaiskuvia ja videota saaristossa. Näkösyvyys merialueilla on romahtanut muutamassa vuosikymmenessä ja ehdottomasti varmimmin rannikkoalueilla sen havaitsee jokien suiden läheisyydessä, sekä maatalousvoittoisilla alueilla.
Toivon, että ottaisitte tulevaisuudessa nämä realiteetit huomioon, kun hoidatte työtänne ja kun Itämeren suojelemiseksi tehdään päätöksiä."

"Tervehdys !

En ole lainkaan eri mieltä kanssanne. Johtopäätökset vaan ovat kokolailla erilaiset.

Joten. Jos luonnonsuojeluun suhtauduttaisiin yhtä leväperäisesti, että vain muutama kallioluoto kyseessä, ei se kestäisi yhdenkään suojelijan argumentaatiossa. Ovathan saarten tuhot totaalisia, ei mitään elämää, ei kasvi- eikä eläinkunnassa. Täydellinen aavemaa, kaikkine sivuvaikutuksineen.  Myös ihmiselle monin eri tavoin.

 En hae ääri-ilmiöitä, mutta menkääpä kysymään mitä harmia nämä linnut aiheuttavat paikalliselle väelle, jos meille vain osan elämäänsä siellä viettävistä emme välittäisikään.

Tunnen ilmiön ja toivon, että voimme suhtautua asiaan mahdollisimman avoimin silmin, ottaen huomioon ettei mitään väestöryhmää voi jättää meidän leväperäisyytemme takia maksamaan meidän aiheuttamia kustannuksia.

Ilkka Kanerva"

Hieman alkaa huolestuttamaan, minkälaisella asiantuntemuksella meidän asioista päätetään eduskunnassa. Ilmeisesti voi esiintyä asiantuntijana ilman, että tietää todella asiasta yhtään mitään.

Ukonilma

Pieni videoklippi Helsingin yli pyyhkineestä ukkosrintamasta 8.8-2010

Kampelaa pyytämässä

Tiistaina aamu valkeni Jurmossa aurinkoisena ja tuulisena. Ilmassa oli myös hieman jännitystä, sillä olin edellisenä päivänä sopinut paikallisen kalastajan kanssa, että pääsen mukaan nostamaan verkkoja. Leiriaamiaisen jälkeen kuvauskalusto kuntoon ja kohti vierasvenesatamaa.

Vielä ennen matkaan lähtöä tuli hiukan huoli kamerakalustosta, kun katselin aallokkoa merellä ja sataman kahvilasta saadulle muovikassille olikin todella käyttöä. Pakkauduttiin veneeseen koko sakki ja matka verkoille alkoi. Ei se ollut kovin pitkä, mutta sitäkin töyssyisempi ja kostea. Onneksi itse verkot olivat melko suojaisessa paikassa, joten verkkojen nosto ja kuvaaminen tapahtui varsin miellyttävissä olosuhteissa.

Verkkoja ei ollut kuin kaksi, mutta heti ensimmäisen kanssa tuli hiukan mutkia matkaan, sillä tuuli oli sekoittanut merivettä reilusti ja kampeloiden sijaan verkko olikin täynnä levää. Lisäksi se oli katkennut kahtia, joten loppupää jäi tarkastamatta ja meren syvyyksiin.

Toinen verkko alkoikin antamaan saalista. Sekin oli hieman levän peitossa, mutta ei niin pahasti, kuin ensimmäinen. Kampelaa alkoi nousta vihdoin veneeseen.

Kauaa ei ammattimiehiltä aikaa kulunut operaatioon ja hetken kuluttua olimmekin jo satamassa, missä kalankäsittely alkoi samantien.

Kun kalat oli otettu talteen verkoista alkoi suolistus ja verkkojen pesu levästä, mikä sujui näppärästi siihen tehdyllä laitteella.

Perkuujätteet katosivat myös ennätysnopeasti rannasta hyvinkin luonnollisella tavalla.

Kampelat päätyivät killumaan vartaisiin ja siitä savustuspönttöön.

Vielä kunnon leppäpölliä pesään ja gourmet-herkku alkoi saamaan kauniin kullanruskean pinnan.

Tuore savukala olikin saarella kysytty herkku. Jo tuntia ennen kypsymistä alkoi mökeiltä ja veneistä pakkautua väkeä jonottamaan kalaa sataman kahvilan ovelle ja enkä sitä ihmettele, kun pääsin itsekkin syömään vastapyydettyä ja savustettua herkkua! Nam!

Toden näköistä

Harvoin osuu taidenäyttelyn nimi näin hyvin kohdalleen, kuin Meilahden taidemuseossa parhaillaan olevassa näyttelyssä.

Näyttelyn teokset vievät mielen jonnekkin fantasian ja todellisuuden rajamaille ja teoksiin jää koukkuun. Niiden edestä on suorastaan vaikea jatkaa matkaa. Pidin oikeastaan kaikista töistä, mutta ehkä parhaiten jäi mieleen Markku Laakson Elviksen ja lapinpojan yhdistäminen kansallismaalareidemme, Gallen-Kallelan, Halosen ja Järnefeltin maisemiin. Pidin myös erityisesti Paula Ollikaisen rohkeista rajauksista ja hyvin valokuvamaisesta tyylistä, mutta oikeastaan kenenkään työt eivät jättäneet kylmäksi.

Kuuluu näyttelyihin, jotka käydään katsomassa myös uudelleen.

En voi kuin suositella!

Muistolle

Joka on pidellyt aaltojen silittämää kiveä kädessään, tietää että jatkuvilla hyväilyillä on ihmeitä tekevä voima.


Tommy Tabermann

Ulkosaaristossa

Olin jo jonkin aikaa suunnitellut matkaa hieman ulommas, Vänön eteläpuoleisille saarille. Tuuliennusteita tuli seurattua jo pitkään, mutta jostain syystä kevät ja alkukesä ovat tuntuneet normaalia tuulisemmilta ja matka oli lykkääntynyt aina vaan edemmäs, kunnes juhannusviikolla alkoi näyttämään siltä, että nyt tai ei koskaan.

Torstaina aamusta aloin sullomaan tarvittavia varusteita autoon ja niitä oli melkoisen paljon. Tuuliennuste lupaili jo sunnuntaille kovempaa tuulta ja vaikka tarkoitus oli olla kolme päivää saarilla, varasin varmuuden vuoksi viikon ruuat mukaan, jos tapahtuisi jotain yllättävää.

Autolla matka suuntautui taas Kasnäsiin, Högsåran lossirantaan ja tunnin tuhertamisen jälkeen kumivene oli täytetty ilmalla ja kaikki matkatavarat saatu sopimaan ihmeen kaupalla veneeseen. Moottori pörisemään ja matka kohti Vänöä alkoi ja suunnitelman mukaan matka sujui suotuisissa merkeissä ja ohitin  saaren sen länsipuolelta. Matka jatkui tuosta kohti lounasta, mutta nyt hieman varovaisempaan tahtiin, sillä tästä eteenpäin reitti oli huomattavasti matalampaa ja kivisempää, eikä ollut mitään halua rikkoa potkuria noilla vesillä.

Matka jatkui kuitenkin ongelmitta ja yllätyksekseni myös retken tukikohta saareksi valitsemani Gärskär löytyi helposti satojen samankaltaisten kalliosaarten joukosta, mikä oli onni, sillä ilta alkoi olemaan jo käsillä pitkän reissun jälkeen. Kannoin tavarat saarella olevaan pieneen kalastajamajaan, joka nyttemmin toimii Saaristomeren kansallispuiston autiotupana asetuin taloksi.

Hieman myöhäisen lounaan jälkeen lähdin vielä tutkailemaan uutta ympäristöä ja saari vaikuttikin kuvauksellisen kauniilta. Huomasin myös, etten ollutkaan ainoa asukas saarella, vaan toiselta puolelta saarta löytyi lammaskatras hoitamassa perinnemaisemaa.

Pitkän matkan ja päivän uuvuttamana päätin jättää saaren tutkimusmatkailun toiseen päivään ja kömmin matalaan majaani ja mikä myös hieman harmitti, sillä tyyni päivä oli saaneet myös hyttyset samoihin aatoksiin, mutta en kuitenkaan jaksanut enään alkaa pystyttämään telttaa.

Aamulla herätessä tapasin illalla myöhään saapuneet muut matkalaiset. Salolainen kajakein matkaava pariskunta pakkaili tavaroitaan ja olivat matkalla Jurmoon. Tuuleton meri oli houkutellut muutkin pienveneilijät liikkeelle. Kuulumisien jälkeen kuuntelimme yhdessä etäältä kuuluvaa hallinlaulua ja he päättivätkin vielä poiketa reitiltä katsomassa, jos vaikka hylkeet löytyisi. Sovimme, että minä menen pörisevällä veneelläni hieman myöhemmin etsimään niitä.

Aamukahvien jälkeen ehdin myös hetken tutustua lisää saareen. Kalamajasta löytyi myös lyijykynällä seinään kirjailtua kalastuspäiväkirjaa.

Hallien kuoro kuului edelleen ja oli aika suunnata ääntä kohden ja noin parin kilometrin päästä lauma löytyikin. Tyyni meri teki kuvaamisen miellyttäväksi ja taisi vierähtää muutama tunti, kun kelluin ihailemassa niitä, hallien rohkaistuessa samalla aina vaan lähemmäksi kurkistelemaan vierasta matkaajaa.

Taas ehti päivä vierähtämään iltapuolelle ja oli aika hakeutua takaisin majasaarelle. Olin tietysti unohtanut aamulla kompassin saareen, mutta pienen etsinnän jälkeen Gärskär kuitenkin löytyi.

Ehdin lyhyesti vielä kiertämään hieman lisää saarta ja samalla tuskailin tuulitiedotteiden vuoksi, sillä välillä ei kenttää ollut lainkaan ja toisinaan näytti, että myös 3G toimii. Liekö ohikulkevilla matkustajalaivoilla ollut osuutta tuohon.

Vihdoin sain tuuliennusteet ja nyt näytti, että jo iltapäivällä alkaisi puhaltamaan pohjoisesta ja myös reilusti kovempaa. Se jäisi sitten huomisen murheeksi ja siinä illalla keitellessä uusia perunoita ja grillatessa makkaraa  huuhtelin ruuat alas pikantisti chileläisellä viinirypälejuomalla termoskannun muovimukista.

Seuraavalle päivälle suunnittelemani sukellukset sai jo aamupäivästä takaiskun. Tuuli oli jo kääntynyt ja puhalteli tuntuvammin, joten ei auttanut muu kuin alkaa pakkaamaan ja suuntaamaan takaisin kohti mannerta. Yritin suunnata suoraa kohti Vänöä ja olin hieman ihmeissäni, kun saarta ei alkanut näkymään. Jouduin hieman laskemaan matkavauhtia veden pärskyessä veneeseen ja ajattelin matkan viivästyksen johtuvan siitä. Jonkin ajan kuluessa alkoi vihdoin edessä näkymään isompi saari, mistä pilkotti masto ja huokaisin helpotuksesta. Löytyihän se viimein.

Lähestyessä saarta aloin ihmettelemään rannassa näkyviä kylttejä ja kiikareilla sain varmistuksen, että saari ei suinkaan ole Vänö vaan jokin armeijan saarista. Tuuli oli painanut venettä paljon oletettua etelämmäksi ja olin tullut suoraan Örön saarelle.

Uusi suuntima nyt kohti pohjoista ja entistä tarkempaa kompassin tuijotusta, mutta jo hetken päästä moottori alkoi oireilemaan sammumista. Tietysti ylimääräiset kiertelyt oli kuluttanut myös ylimääräistä polttoainetta ja nyt ei jäljellä ollut kuin varakanisterin viisi litraa ja matkaa on vielä jäljellä ja sekin vastatuuleen. Onneksi puhelin näytti jo toimivan ongelmitta ja akkuakin oli yhden tolpan verran jäljellä.

Nätisti bensaa säästellen ajelin kohti Högsåran lossirantaa, mutta kun lähestyin Kasnäsin satamaa, niin tankki alkoi tuntua niin kevyeltä, että oli pakko kääntää vielä sinne. Vihdoin satama-altaan tankkaus paikalle saapuessani uskaltauduin kurkistaa säiliöön. Olisi siellä vielä pari-kolme desiä tainnut olla ainetta jäljellä.

Vihdoin saavuin myös määräsatamaan ja päätin ottaa opikseni matkasta. Vaikka sujuikin ihan mahtavissa puitteissa muuten koko matka, niin ylimääräiset jännitysmomentit pitää sulkea pois seuraavalla retkellä.

Oman näyttelyn ihanuudesta

Toinen henkilökohtainen valokuvanäyttely alkaa olemaan käsillä ja nyt voi alkaa huokaisemaan helpotuksesta. Sitä ei oikein tajua siinä vaiheessa, kun alkaa edes haaveilemaan näyttelystä, mitkä synnytystuskat on edessä. Vast edes yritän muistaa sen!

Aikaa on ollut valmistautua viime syksystä lähtien, kun sain kuulla, että pääsen Villa Elfvikin luontotaloon pitämään näyttelyn. Tapani mukaan kuitenkin vasta pakon edessä piti alkaa tekemään asialle jotain.

Vaikka aiheena on Itämeri ja kuvia löytyy paljon arkistosta, niin kuinka vaikeaa onkaan löytää kolmisenkymmentä kuvaa siitä joukosta. Niiden pitäisi olla kertovia, olla erilaisia keskenään, mutta kuitenkin sopia samaan sarjaan. Tietenkin pitäisi olla vielä edes jotenkin massasta poikkeavia. Onneksi mukana on vedenalaiskuvia Itämereltä ja niitä kun ei niin paljoa ole esillä ollut joten poikkeavat jo sinänsä yleisestä tarjonnasta.

Melko monta päivää olen istunut tietokoneen ääressä aamusta iltaan viimeisten viikkojen aikana, pyöritellyt kuvia, pähkäillyt, miettinyt, harkinnut... Ja tupakkateollisuus vois edes kiittää!

Kun viimein alkoi olemaan kokonaisuus kasassa, niin alkoi alkuperäisten tiedostojen etsiminen. Olikos tämä koneen kovalevyllä vai ulkoisella kovalevyllä vai toisella ulkoisella...

Viimeinen hinkkaaminen kuville photoshopissa, minkä jälkeen vihdoin poltto cd:lle ja pikaisesti postiin Timo Peltomaa Oy:lle vedostettavaksi ja aaahhh, syvä huokaus päälle. Ehdin kuin ehdinkin saamaan ajoissa lähtemään, ettei tarvitse alkamaan siirtään avajaisia. Kutsut oli tietysti jo postitettu.

Vielä pieni ponnistelu, että osasin kertoa itsestäni esittelyä varten. Tai ei sekään ihan pieni ponnistelu ollut. Omista kuvaamisistaan ja tarkoitusperistään kertominen kirjallisesti ei myöskään niin helposti syntynyt, mutta onneksi oli apuna edellisen näyttelyn vastaava teksti, mitä pystyin käyttämään apuna ja sain pohjatiedot esittelytekstiä varten kasaan.

Avajaisiin on vielä reilu viikko ja nyt saa vaan odotella kaikessa rauhassa! Vai pitäisikö hiukan miettiä, mitä aikoo puhua tilaisuudessa. Äh, siihen on vielä aikaa toista viikkoa!

Valokuvanäyttely

Ehkä maailman nopeimmin??? koottu näyttely. Arkistojen pikainen tonkiminen, kuvan käsittely ja julkaisu netissä noin neljän tunnin kuluttua! Hieman samaa rataa, kuin nykyisissä reality-sarjoissa ja joita suuresti inhoan.

Kuvissa saattaa, siis on varmasti hieman rosoisuutta, mutta tarkoitus olikin koota ja rajata kuvat uudelleen ihan fiilis pohjalta. Muutama kuvista oli jo melkein valmiita ja muutama jäi viime metreillä julkaisematta.