Muistelmia nykypäivän saaristosta.

Valtavat vesimassat syöksyvät eteenpäin välillä pärskyen valkoiseksi ilotulitukseksi pimeän, mustanpuhuvan meren ylle.  Meri on päättänyt näyttää taas oikuttelevan luonteensa ja aallot piiskaa armotta joka ikistä saarta ja luotoa. Kevyesti suolaista vettä on ilmassa jopa saaren keskiosissa. Samalla joka kolkassa vinkuu tuulen ujeltava ääni, pienet käppyräiset männyt ja katajat ovat kaartuneet liki maansuuntaisesti sen voimasta. Muutama hölmö puu, jotka ovat ottaneet mallia rannikon isoista, komeista männyistä ja kasvattaneet latvansa liian korkealle, joutuvat antamaan periksi matalamultaisessa, kallion päälle muotoutuneessa maassa. Ryskyen juuristo antaa periksi mahtavalle paineelle ja männyn runko alkaa kallistumaan ja mitä enemmän se kallistuu, sitä enemmän juuristo joutuu antamaan periksi, kunnes tuo liian isoksi kasvanut hölmö mänty makaa pitkin maata.

Aamu valkenee myrskyn jäljiltä oudon hiljaisena. Tuuli ei enään tuiverra ja ainoa muisto yöllisestä myrskystä on rannan kalliota huuhtovat mainingit. Kaikki on niinkuin ennenkin, mutta saari on muuttanut hahmoaan mereltä päin katsottuna. Se näyttää nyt paljon matalammalta, sillä kaikista suurimmat puut makaavat pitkin maata. Tarkemmin katseltuna saaresta löytyy muutakin, mitä siellä ei aiemmin ollut, saksalainen limsapullo, venäläinen maitotölkki, muutamia ruosteisia tynnyreitä siellä täällä, muovia, styroxia, vanhoja puunkappaleita. Pieni musta vana rantakivien ympärillä kertoo tarinaa aluksesta, joka on pumpannut pilssivetensä mereen matkalla jonnekkin kauas. Saaresta on tullut yhdessä yössä globaali!

Mainingitkin alkavat päivän myötä laantua ja saari on suorastaan omituisen tyyni, varsinainen kesäinen paratiisi. Lokit pajattavat taivaalla ja merimetsot liihottavat ohitse välillä länteen, välillä itään. Merikotkakin kunnioittaa paikkaa olemassa olollaan liitelemällä korkealla saaren yllä. Tiirat sahaavat pitkin rantaa aina välillä veteen syöksyen, toisinaan nokassaan herkkupala pesälle vietäväksi ahnaisiin suihin.

Edessäpäin ei näy kuin avointa merta, upea vihreä ulappa. Laivalinjalla kauempana on täysi tohina päällä, matkustajalaiva, kaksi konttialusta ja yksi tankkeri puskee eteenpäin työntäen mustaa savua piipustaan, kohti määräsatamaansa. Kaikilla on oma tärkeä tehtävänsä. Tavaran pitää liikkua, polttoainetta pitää saada janoisille menopeleille ja pitäähän ihmisen päästä joskus irroittelemaan ja rentoutumaan pikku risteilylle.

Hieman lähempää puskee eteenpäin myös yksinäinen troolari. Lienee saanut kaiun silakkaparvesta ja vetää nyt troolin armotonta kitaa sitä kohden. Kohta kelpaa taas tarhakettujen, supien ja minkkien nuolaista huuliaan. Pian on Itämeren herkkuja tarjolla! Vaikka joutuvatkin jakamaan saalin kalankasvattamoiden asukkien kanssa. Niin ja päätyyhän tuosta saaliista prosentti tai kaksi myös ihmisravinnoksi. Ja saattaahan saaliina olla ohessa muutama jalokalakin, taimen tai lohi, jotka seuraa tuota pientä silakkaparvea, minkä ovat vielä löytäneet. Mutta todennäköisemmin trooliin tarttuu vaan särjensukulaiset ja pienet kuhat, mistä nyt ei ole kenellekkään iloa. Särkiä ei syö kukaan ja kuhaa ei voi myydä alamitan vuoksi. Heittävät kuitenkin henkensä tuossa rytäkässä, joten ei auta kuin lapota takaisin mereen.

Aiemmin troolareita oli täällä paljon enemmänkin. Saaliit oli aivan eriluokkaa, kuin nykyään. Sitten kun harmaahyljekanta alkoi viimein kasvamaan ympäristömyrkkyjen ja liiallisen metsästyksen aiheuttamasta romahduksesta sekä merimetsot alkoivat yleistymään, niin yksi toisensa jälkeen joutuivat troolarit luopumaan leikistä, sekä osa myytiin ulkomaille. Eivät ne sinne lähteneet, eikä ulkomaalaisia varmaankaan kiinnostaneet edes itse alukset, vaan niiden mukana seuranneet kalastuskiintiöt. Siinä ei niin kalakannat kiinnosta ja niiden kehitys, kun vain saadaan nopeasti paljon ra... kalaa. Vai olisiko kalakantojen vähenemiseen kuitenkin ollut syynä rehevöityminen ja sinileväkukinnot. Tai ylikalastus.

Verkkokalastuskaan ei nykyään kovin paljon houkuttele. Jopa aivan ulkomerellä alkaa limoittumisongelma vaivaamaan. Verkot ei kalasta, jos ei niitä ole päivittäin pesemässä. Kun kalansaaliit näin hupenee ja pyynti vaikeutuu, niin varmaankin olisi hyvä tehdä jotain asialle.

Olisiko vihdoin aika tarttua härkää sarvista? Suomen rannikon luontaisen lohi ja taimenkannasta alkaa olemaan rippeet jäljellä. Samoin nykyään pelkästään rehuksi pyydettävä silakka vähenee, eikä se liene mikään ihme, kun katsoo tuota meren väriä. Rehevöityminen on päässyt aivan liian pitkälle ja tunnetusti varsinkaan lohensukuiset kalat eivät sellaisessa viihdy. Vastaavasti särkikalat ja kuha pitää sameasta ja rehevästä vedestä, joten ei liene ihme, että kuhaa tarttuu verkkoihin nykyään jopa Utössä! Aiemmin kuha olisi ollut todella eksoottinen vieras siellä.

Kun ottaa huomioon vielä petokalojen dioksiinipitoisuuden, niin väkisin alkaa miettimään, että onko täällä juuri nyt pakko kalastaa ammattimaisesti? Miksi ihmeessä?

Jos Suomen vesialueet merellä laitettaisiin kalastuskieltoon vaikkapa edes kolmeksi vuodeksi, niin tilanne paranisi varmasti aivan oleellisesti, mikäli ravinnemäärät saadaan samaan aikaan  pysymään edes nykyisellä tasolla. Ympäristömyrkyt PCB ja DDT sekä raskasmetallit myös liukenee veteen, tosin äärettömän hitaasti, joten parannusta on tulossa hiljalleen myös tuossa suhteessa. Kalastuskiellolla tarkoitan ammattimaista kalastusta, en kotitarve tai virkistyskalastusta.

Suomalaisille ammattikalastajille pitää ehdottomasti korvata heidän ansiomenetyksensä ainakin osan ajasta. Voitaisiin myös tehdä ehdot, että kalastettaisiin tulevaisuudessa ainoastaan ihmisravinnoksi kalaa, mikä vakauttaisi kalakantoja myöhemmin. Mistä sitten turkistarhauksen ja kalankasvattamojen rehu? Toivottavasti ei mistään. Eiköhän nykyinen vaatetusteollisuus ole luonut paljon paremmat ja lämpimämmät vaihtoehdot turkiksille. Löysälihainen, mauton kassikala on melkoinen ravinteiden pistekuormittaja matalassa meressä ja ilmeisesti kannattavuuskaan ei ole hääppöinen norjalaisten puristuksessa, niin varmasti tullaan toimeen ilman tuotakin herkkua.

Arvostan todella paljon meidän upeaa merisaaristoa ja oikeastaan kaikkea siinä. On hienoa löytää koskematonta luontoa näin lähellä ruuhkasuomea ja muutamassa tunnissa voi siirtyä aivan erilaiseen maailmaan.

Saaristossa pidän ja arvostan monia asioita. Olisi hienoa, että ammattikalastajat voisivat elättää itsensä edelleen rankalla ammatillaan. Saaristo pysyisi edelleen asuttuna ja tarkoitan nyt ympärivuotisia asukkaita, enkä mökkiläisiä. Se pitäisi huolen kulttuurimaiseman pysyvyydestä saaristossa, vaikka perinteiset saaristoniityt joudutaan kaiketi hoitamaan tulevaisuudessakin hieman keinotekoisesti niittämällä ja metsähallituksen voimin liikuteltavilla lammaslaumoilla. Ihanteellista olisi, jos tuokin asia hoituisi ihan luonnostaan ja lampaiden kasvattaminen saaristossa olisi kannattavaa.

Saariston vakituinen väki vanhenee ja nuoremmat on jo aikoja sitten muuttanut pois. Tulokkaita varmasti olisi, mutta jostain syystä se on tehty täysin mahdottomaksi. Vanhat tilat muuttuu kesäasunnoiksi ja ne, jotka haluaisivat alueelle muuttaa pysyvästi putoaa pois pelistä, koska loma-asuntoina tiloista saa niin huikean hinnan, ettei tavallisella tallaajalla ole mitään mahdollisuutta muuttaa tuonne. Vuokrausmahdollisuutta ei myöskään ole paitsi muutamia harvoja ja kalliita mökkejä ja kun ottaa huomioon sen, että ansiotulot saaristossa eivät todennäköisesti nousisi mantereen tasolle, niin poissuljettu on sekin vaihtoehto.

Elinkeinoista ainoa mahdollisuus nykyyään nojaa saaristossa turismiin ja varmasti suurin osa vierailijoista haluaa kokea luontoelämyksiä matkallaan. Eipä tuonne kukaan taida lähteä, jos haluaa menoa ja meininkiä matkallaan kokea, vaan iso osa matkailijoista on tullut vain nauttimaan luonnosta, bongareita tai muuten hermoja lepuuttamaan pois vilskeestä ja vilinästä.

Siitä johtuen, tuntuu niin ihmeelliseltä saariston väen mentaliteetti. Miksi ihmeessä pitää metsästää vesilintuja ja hylkeitä? Miksi merimetsot tuhoaa koko saariston heidän mielestään? Heidän elinkeinonsa on kuitenkin sen varassa, että väkeä tulee nauttimaan elämyksistä ja mikä onkaan varmin tapa saada turistit palaamaan, kuin että ovat nähneet jotain ainutlaatuista? Nähdä lintuja, hylkeitä, kokea luontoelämyksiä. Aikoinaan metsästys on ollut tärkeä muoto luontaisen elinkeinojen harjoittajille, mutta se nyt vaan on mennyttä aikaa.

Viimeisellä Utön vierailun paluumatkalla yhteysaluksella ehdottomia kohokohtia oli pari hyljehavaintoa. Harmi, etten päässyt lasten ilmeitä kuvaamaan, kun tuo tapahtui. Voi sitä riemua ja tohketta!

Saaristomerellä

Kesä alkaa taas olemaan loppupuoliskolla ja blogiin on tullut kirjoiteltua kesän myötä hyvin vähän Retkiä saaristoon on tullut tehtyä useampikin kumiveneellä, mikä onkin osoittautunut mainioksi kulkupeliksi. Melko nopeasti saa ajokuntoon, helppo ottaa mukaan(kun vain on tilava auto), turvallinen ja melko mainio kuvausalusta. Tarkoitan matalia laitoja, minkä ansiosta saa matalia kuvakulmia sekä kameralle saa hyvin tukea pehmeästä laidasta, kun makailee rähmällään pohjalla.

Saaristomeren kansallispuistoon suuntasin retkelle pian juhannuksen jälkeen. Reissussa olin kolme päivää. Matkan aloitin ajamalla autolla Kasnäsiin, Högsåran lossirantan. Siellä laitoin kumiveneen kasaan ja pakkasin kumpparin matkakuntoon. Nelimetrinen vene alkaa käymään yllättävän pieneksi, kun sinne lastaa kolmen päivän tarvikkeet, eikä mulla ollut edes sukelluskamoja mukana. Ilma oli kaunis ja tuulet suotuisat, kun käänsin veneen kokan kohti lounasta ja kun olin melko myöhään liikkeellä, niin ajoin suoraan yöpymispaikaksi valittua Yxskärin saarta, minne matka kesti noin tunnin.

Yxskär on yksi kansallispuiston retkeilysaarista, minne on lupa majoittua. Sieltä löytyy myös tulentekopaikka, polttopuita ja puu-cee. Saarella oli vastassa yllättävän monta purjevenettä ja muutama pienempikin paatti, mutta onhan siinä aika mainio suojaisa ankkurointipaikka myös isommille veneille. Sekaan kuitenkin mahduttiin ja löydettiin ihan kohtuullinen teltanpaikkakin vielä. Enempää ei oikein jaksanutkaan ensimmäiselle päivälle, kun pikaiset grillaukset, muutama valokuva rannasta ja telttaan nukkumaan.

Seuraava aamu valkeni hieman turhankin varhain. Ehkä sitä ei oudoksestaan saanut kunnolla teltassa nukutuksi, mutta silmät rävähti auki neljältä, eikä sitä auttanut muuta, kun napata kamera kantoon ja lähteä tutustumaan saareen. Johan sitä aurinkokin oli jo melko korkealla!

Yllättävästi aamulla alkoi kuitenkin pilvistymään ja keli muuttui tihkusateiseksi. Päätin venyttää matkaa Borstön saarelle hieman myöhemmäksi ja odottelu kävikin mukavasti teltassa nukkuen. Seuraavan kerran, kun tajunta palasi lähempänä puolta päivää, oli keli taas muuttunut kirkkaammaksi. Pieni retkilounas ääntä kohden ja matka Borstölle alkoi mukavan sään vallitessa.

Borstö on hyvin idyllinen asuttu saari. Ylhäältä kallioilta avautui kauniit näköalat, luontopolun varrelta kaikkea mielenkiintoista nähtävää sekä pienen pieni paikallismuseo, missä mukava paikallisopas kertoi saaren elämästä ja esitteli saareen liittyviä esineistöä vuosien varrelta. Borstössä ei kannata missata saaren mielenkiintoisinta nähtävyyttä, kalliolle nostettua vanhan ruotsalaisen sotalaivan keulakuvahahmoa, Borstögummania.

Saarella ollessa alkoi jälleen vettä tihuttaa ja myös tuuli alkoi yltymään, joten tuli aika sanoa sille hyvästit ja lähteä takaisin kohti Yxskäriä. Hetken ajettua keli senkuin huononi, tuuli yltyi ja aallokko kävi yhä isommaksi. Taivaanrannalla näkyvä musta pilviverho kertoikin syyn. Ukkosrintama kulki alueen ohitse ja sai paluumatkasta varsin kostean. Vauhtia ei huvittanut paljoa pitää, koska matkanteko oli muutenkin märkää, koska aallot pärskähteli matalan laidan yli. Melko myllerrystä oli meno ja kävi sitä ihmettelemässä myös meripelastusseuran alus ihan läheltä. Ihmettelivät varmaan, kuka hiton hullu ajelee pienellä kumiveneellä tuollaisessa kelissä, mutta jatkoivat sitten matkaa, kun huomasivat ettei meillä mitään hätää ollut.

Pääsin vihdoin takaisin Yxskärille. Veneet oli vähentyneet saarella yhteen ainoaan purjeveneeseen ja sen väki tuli ihmettelemään meidän rantautumista saarelle. Kyselivät, olinko tosiaan liikkellä tuolla pienellä kumivenellä... Ilta sujui varusteita kuivatellessa ja pieni patikkaretken tein iltagrillaamisien jälkeen.

Vaihdoimme myös teltan paikkaa hieman tasaisemmalle maalle, mutta totesimme samalla, että vaikka paikka vaikutti paremmalta niin myös kyyt viihtyivät todella hyvin samassa ympäristössä. Aina kun teltasta lähti, tuli tarkistettua, ettei saappaissa ollut ylimääräisiä asukkaita. Yxskärissä näki saariston monimuotoisuutta parhaimmillaan. Sieltä löytyy entinen umpeenkasvanut järvi, joka aikoinaan on ollut merta. Sekä myös flada, maankohoamisen myötä samaan lopputulokseen päätyvä pieni lahdenpoukama. Saarella oli myös lampaita laiduntamassa, koska aluetta oltiin kunnostamassa metsähallituksen toimesta entiseen malliinsa.

Seuraavana päivänä oli aika hiljalleen suunnata kohti Kasnäsiä. Päivä alkoikin upeana ja tyynenä. Lähdin hieman eri reittiä paluumatkalle ja löysin hienon "oman" hiekkarannan, minne jäin paistattelemaan päivää, grillailemaan, uimaan, kuvaamaan ja kaikkea mahdollista mukavaa touhuamaan. Upea pikku saari, eikä muita ihmisiä mailla halmeilla, siis saaristoa parhaimmillaan!

 

Tuolta pikku paratiisista kun maltoin lähteä, suuntasin veneen keula kohti Vänöä. Vaikka yleensä hehkutankin useita paikkoja saaristosta, niin Vänön kohdalla siihen ei ole mitään syytä. Hieman huonokuntoista kaikki paikat vierasvenesatamasta lähtien. Joka nurkan takana ihme romuläjiä. Sellaisesta kauniista saaristoidyllistä, mihin olen monessa paikassa tottunut, ei ollut tietoakaan. Saaren visiitti jäi melko lyhyeksi ja oli aika suorittaa viimeinen etappi.

 

 Loppumatka olikin suoraa ajoa lähtösatamaan ilman kommelluksia. Iho oli päivän paahteesta punehtunut, merellä se tapahtuu joka kerta aivan yllättäen! :-) Upeat kolme päivää upeassa saaristossa oli tältä kertaa ohi. Hieno kokemus oli tämäkin reissu, pienistä vastoinkäymisistä huolimatta. Onneksi sinne pääsee taas uudelleen!

Utössä jälleen

Toinen kuvausretki ulkosaarille tuli tehtyä 20.-23.3. Alunperin haaveena oli päästä kuvaamaan lumista saaristoa, mutta työkiireet siirsi matkan niin myöhäiseksi, ettei lumesta paljoa ollut tietoa. Tosin heti seuraavana päivänä kun olin palannut saarelta, siellä satoi 38 senttiä lunta vuorokauden aikana! No, toisella kertaa sitten...

Perjantaina yhteysalus lähtikin vasta kuuden jälkeen illalla, joten nyt ei tarvinnut ihailla maisemia kuin ihan alkumatkasta. Onneksi Eivorin ravintolassa oli erittäin maukasta Jägermeisteriä, niin matka sujui rattoisasti! Ja ainahan tuolta löytyy samanhenkistä juttukaveria, ettei tarvitse yksin murjottaa. Lintukuvaajia ja bongareita tais olla suurin osa matkustajista, jos ei saaren asukkaita lasketa.

Kuvauskelit ei tällä kertaa niin suosineet. Aurinko porotti taivaan täydeltä koko lauantain ja myös sunnuntai alkoi samoissa merkeissä. Kylmä pohjoistuuli piti huolen, ettei tullut kamerakalustoa kanniskellessa liian kova hiki... Jägerin maku tuntui vielä suussa, mutta siitähän voi syyttää vain itseään.

Ensimmäisellä reissulla tuli kuvattua paljon kylää ja yleisilmettä. Nyt oli ideana löytää hieman tiukempia yksityiskohtia. Uuden kameran ja fisuoptiikan kanssa oli hauska leikkiä päivällä, kun ei keli muuten oikein kuvaukseen kelvannut. Suunnittelin samalla seuraavan aamun kuvauskohteita valmiiksi, että pystyin hyödyntämään aamun valojen lyhyen hetken mahdollisimman tehokkaasti. Muuttolinnutkin oli hieman hukassa, siitä piti navakka pohjoistuuli huolen. Vuoden ensimmäiset tyllit ja töyhtöhyypät tuli kuitenkin bongattua.

Pääsin myös tutustumaan majakkaan. Hanna Kovanen kertoili myös muuten saaren historiasta sekä kuuluisimmista hylyistä Utön vesillä. Pienellä saarella on mielenkiintoinen ja rikas historiikki! Yövyin tällä kertaa Merihotellin puolella, joten saunamatkakin oli mukavan lyhyt. Tällä kertaa illan viihdykkeeksi vain kipakat löylyt ja pari saunaolutta. Kello herättämään puoli kuudelta ja punkkaan!

Olisi pitänyt hieman paremmin selvittää aamuauringon nousu. Jo herätessä yllätyin, miten valoisaa oli. Aamukahvien jälkeen ehdin kuudeksi ulos ja ihan hyvin ehdin vielä kuvaamaan. Aurinko nousi vasta puolen tunnin päästä ja edellispäivän suunnittelutyöstä oli hyötynsä. Tuossa aamun aikana tuli kuvattua varmaan yhtä paljon kuin edellispäivänä yhteensä.

Lähtö koitti jo 11.15 ja oli aika jättää hyvästit Utölle. Stressi ja kiire oli teillä tietämättömillä parin päivän ajan. Vain tuulen huminaa, upeita maisemia ja raikasta meri-ilmaa. Vielä laiturilla jaksoin ihmetellä vettä. Yhteysaluksen laiturin vieressä oli syvyyttä kuitenkin useita metrejä, mutta siitä huolimatta pohja näkyi aivan selkeästi. Vielä pari kuukautta ja tänne palataan sukellusvälineiden kanssa...

Alussa loi Jumala taivaan...

Yritin keksiä vähemmän mahtipontisen otsikon vaatimattoman blogini aloitussanoiksi.
Vaikka kaikki mielipiteeni ovat oikeita!!! ja perustuu faktoihin???, olisi mukavaa saada myös kommentteja niihin. Jos näitä joku jaksaa lukea ja yleensä löytää bittimerestä.
Juuri nyt tuntuu, ettei paljoa ole ajatuksia päässä kun kesäkin tai ainakin kesäloma on reilu vuorokauden päästä ohitse. Luvassa siis masentuneen duunarin vuodatuksia, kuinka elämä kohtelee kaltoin ja miten muilla on asiat paljon paremmin.
Siitä huolimatta, tervetuloa seuraamaan blogiani!