Näytetään tekstit, joissa on tunniste itämeri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itämeri. Näytä kaikki tekstit

tiistai 6. lokakuuta 2015

Saaristomeren Örö

Keväällä 2015 yleisölle avattu Örön sotilassaari on noussut kesän hittipaikaksi Saaristomeren kansallispuistossa, eikä ihme, sillä saaren historia ja luonto ovat ainutkertaiset. Lisäksi satamaan on panostettu paljon, on tarjolla palveluja ja majoitusta, yhteydet ovat hyvät, vaikka ei omaisi omaa venettä ja lisäksi saarelle pääsee melko suojaisia reittejä vaikka meloen. Lisätietoja matkoista ja saaresta saa Örön omalta sivulta.

Saarelta löytyy kaksi merkittyä ja opastein varustettua luontopolkua, mitkä kiertämällä saa jo melko hyvän käsityksen saaren luonnosta. Molemmat reitit ovat n. 5 kilometriä pitkiä ja melko helppokulkuisia. Pohjoisen punaiselle reitille kannattaa suojautua punkeilta, sillä se kulkee osittain melko heinikkoisessa maastossa. Eteläinen sininen reitti oli enemmän itselleni mieleinen karun jylhine maisemineen ja hiekkarantoineen, mutta molemmat ovat tutustumisen arvoisia.

Myöhäisen ajankohdan vuoksi jäi saaren harvinaisuudet näkemättä eli lännnenkylmänkukka ja etelänkylmänkukka, jotka kukkivat jo toukokuussa. Syyskuinen saariston luonto ei muutenkaan ole enään vilkkaimillaan, joten tällä erää tutustuminen jäi lähinnä sotilaskohteisiin, vaikuttavampina 305 millinen Obuhov-tykki.

Näkymä saaren pohjoisosasta.

Polkupyörä on nopein tapa tutustua saareen.

Pohjoinen luontopolku kulkee metsäisillä ja heinikkoisella reitillä, joten kannattaa suojautua punkkien varalta.


Örön mukulakivitie.

Monimuotoisen saaren sitä "saaristomaisempaa" näkymää.

Vanha kasarmialue on muuttunut majoitus ja ravintolatiloiksi.

305-millinen Obuhov-tykki.

Obuhovin sisällä.

Örön matkailupalvelut tarjoaa myös kesätöitä n. 30 hengelle. Taru Itälinna on tullut saarelle Helsingistä.

Lähihistorian havinaa.

Örön satamaan mahtuu n. 70 venettä, mutta heinäkuussa saa varautua ruuhkiin.

maanantai 18. elokuuta 2014

Sinilevää

Helteinen ja tyyni heinäkuun sää toi taas ikävästi näkösälle sen ongelman, mikä Itämerta vaivaa. Meren ravinnekuorma on valtava ja jos nyt jotain positiivista näistä pintautuneista massaesiintymistä pitää hakea, niin toivottavasti herättelee hieman päättäjiä tekemään asialle jotain.










Kuvia voi ostaa joko suoraan minulta tai STT-lehtikuvan kautta.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Korvameduusojen valtakunnassa

Korvameduusat ovat syksyisin yleinen näky Suomenlahden ja Saaristomeren alueella. Tiheät massaesiintymiset eivät jää keneltäkään merenrannoilla viihtyvältä huomaamatta. Meduusat kulkeutuvat lounaisissa ja eteläisissä virtauksissa meidän rannikolle kauempaa Itämereltä, missä ne lisääntyvät runsaammin suolaisemman veden vuoksi.

Parveilua Hangon edustalla 2011.

Korvameduusa (Aurelia aurita) on polttiaiseläin, joka ripsimäisillä lonkeroillaan pyydystää eläinplanktonia, pikkuäyriäisiä ja jopa kalanpoikasia. Se on helppo tunnistaa neljästä sukurauhasesta, mikä muodostaa kellomaisen kuvion. Niistä pystyy myös erottamaan sukupuolet toisistaan. Koiraan sukurauhaset ovat vaalean sinertävät ja naarailla oranssin punertavat.

Vedessä erottuvat myös reunojen rihmamaiset lonkerot.

Satunnaisesti voi tavata yksilöitä, joilla sukusoluja on kuusi. Kyseessä on poikkeama, ei muu laji, vahvistaa Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Maiju Lehtiniemi.

Korvameduusat liikkuvat hitaasti vedessä supistellen ruumistaan. Vain vuoden kestävä elämänkierto päättyy syksyllä, jolloin ne lisääntyvät. Naaras laskee hedelmöittyneet toukat veteen ja ne kiinnittyvät kiinteälle alustalle. Toukista kehittyy polyyppeja ja seuraavina kesinä, vesien lämmetessä niistä kehittyy meduusoja. Polyyppivaihe voi kestää useammankin vuoden. Kovin tarkkaa tietoa lisääntymisestä Suomen aluevesillä ei ole, mutta havaitut polyypit kertovat, että lisääntyminen onnistuu myös täällä.

Korvameduusan rauhallinen liikkuminen on hypnoottisen kaunista.

Syksyisistä massaesiintymisistä on myös haittapuolensa. Ne kilpailevat ravinnosta kalanpoikasten kanssa. Ne sotkevat tehokkaasti kalastajien verkot ja ollaan huolissaan myös siitä, että saattavat tukkia teollisuuden ja voimalaitosten lauhdevedenottamot. Skotlannissa jouduttiin aiemmin kesällä seisauttamaan ydinvoimala heikentyneen veden virtauksen takia, kun järjestelmään kerääntyi paljon meduusoja.

Loviisan voimalaitoksella ei ole tavattu massaesiintymisiä, mutta niihin on varauduttu, vahvistaa Käyttöyksikön päällikkö Timo Eurasto. "Voimalaitoksella on järjestetty kolmiportainen meriveden puhdistus ennen sen johtamista lämmönvaihtimiin. Viimeisen suodatusvaiheen silmäkoko on hyvin pieni, eikä meduusat pysty sitä läpäisemään. Massaesiintymiset voisivat tukkia suodattimia ja vähentää veden virtausta. Siihenkin on laitoksella varauduttu mm. voidaan ottaa jäähdytysvettä poistopuolelta, sekä kierrättämällä. Henkilökunta on ohjeistettu ja koulutettu laitoksen simulaattorilla tämän tapaisiin ongelmiin."

"Massaesiintyminen voisi pahimmillaan aiheuttaa tarpeen laitoksen tehon laskuun tai pysäyttämiseen, mutta laitoksen turvallisuutta ne eivät vaaranna",  jatkaa Eurasto.

Vaarallisista sukulaisistaan poiketen korvameduusa ei polta ihoa.

Korvameduusojen runsastumiseen viime vuosina ei ole löytynyt selkeitä syitä. Laji suosii suolaisempaa vettä, mitä Suomen rannikolla on. Perämeren makeammassa vedessä korvameduusaa ei tavata. Edellisestä voimakkaasta suolapulssista on jo lähes kymmenen vuotta, joten siitä tuskin on kysymys. On arveltu, että rehevöitymisellä ja ilmastonmuutoksella voisi olla ilmiön kanssa tekemistä, mutta aiemminkin on samankaltaisia massaesiintymistä ollut. Todennäköistä kuitenkin on, että korvameduusat tulevat tulevinakin syksyinä valtaamaan rannikon merialueet. Ainakin silmämääräisesti laji on runsastunut vuosi vuodelta.


Korvameduusa.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Muistelmia nykypäivän saaristosta.

Valtavat vesimassat syöksyvät eteenpäin välillä pärskyen valkoiseksi ilotulitukseksi pimeän, mustanpuhuvan meren ylle.  Meri on päättänyt näyttää taas oikuttelevan luonteensa ja aallot piiskaa armotta joka ikistä saarta ja luotoa. Kevyesti suolaista vettä on ilmassa jopa saaren keskiosissa. Samalla joka kolkassa vinkuu tuulen ujeltava ääni, pienet käppyräiset männyt ja katajat ovat kaartuneet liki maansuuntaisesti sen voimasta. Muutama hölmö puu, jotka ovat ottaneet mallia rannikon isoista, komeista männyistä ja kasvattaneet latvansa liian korkealle, joutuvat antamaan periksi matalamultaisessa, kallion päälle muotoutuneessa maassa. Ryskyen juuristo antaa periksi mahtavalle paineelle ja männyn runko alkaa kallistumaan ja mitä enemmän se kallistuu, sitä enemmän juuristo joutuu antamaan periksi, kunnes tuo liian isoksi kasvanut hölmö mänty makaa pitkin maata.


Aamu valkenee myrskyn jäljiltä oudon hiljaisena. Tuuli ei enään tuiverra ja ainoa muisto yöllisestä myrskystä on rannan kalliota huuhtovat mainingit. Kaikki on niinkuin ennenkin, mutta saari on muuttanut hahmoaan mereltä päin katsottuna. Se näyttää nyt paljon matalammalta, sillä kaikista suurimmat puut makaavat pitkin maata. Tarkemmin katseltuna saaresta löytyy muutakin, mitä siellä ei aiemmin ollut, saksalainen limsapullo, venäläinen maitotölkki, muutamia ruosteisia tynnyreitä siellä täällä, muovia, styroxia, vanhoja puunkappaleita. Pieni musta vana rantakivien ympärillä kertoo tarinaa aluksesta, joka on pumpannut pilssivetensä mereen matkalla jonnekkin kauas. Saaresta on tullut yhdessä yössä globaali!


Mainingitkin alkavat päivän myötä laantua ja saari on suorastaan omituisen tyyni, varsinainen kesäinen paratiisi. Lokit pajattavat taivaalla ja merimetsot liihottavat ohitse välillä länteen, välillä itään. Merikotkakin kunnioittaa paikkaa olemassa olollaan liitelemällä korkealla saaren yllä. Tiirat sahaavat pitkin rantaa aina välillä veteen syöksyen, toisinaan nokassaan herkkupala pesälle vietäväksi ahnaisiin suihin.


Edessäpäin ei näy kuin avointa merta, upea vihreä ulappa. Laivalinjalla kauempana on täysi tohina päällä, matkustajalaiva, kaksi konttialusta ja yksi tankkeri puskee eteenpäin työntäen mustaa savua piipustaan, kohti määräsatamaansa. Kaikilla on oma tärkeä tehtävänsä. Tavaran pitää liikkua, polttoainetta pitää saada janoisille menopeleille ja pitäähän ihmisen päästä joskus irroittelemaan ja rentoutumaan pikku risteilylle.


Hieman lähempää puskee eteenpäin myös yksinäinen troolari. Lienee saanut kaiun silakkaparvesta ja vetää nyt troolin armotonta kitaa sitä kohden. Kohta kelpaa taas tarhakettujen, supien ja minkkien nuolaista huuliaan. Pian on Itämeren herkkuja tarjolla! Vaikka joutuvatkin jakamaan saalin kalankasvattamoiden asukkien kanssa. Niin ja päätyyhän tuosta saaliista prosentti tai kaksi myös ihmisravinnoksi. Ja saattaahan saaliina olla ohessa muutama jalokalakin, taimen tai lohi, jotka seuraa tuota pientä silakkaparvea, minkä ovat vielä löytäneet. Mutta todennäköisemmin trooliin tarttuu vaan särjensukulaiset ja pienet kuhat, mistä nyt ei ole kenellekkään iloa. Särkiä ei syö kukaan ja kuhaa ei voi myydä alamitan vuoksi. Heittävät kuitenkin henkensä tuossa rytäkässä, joten ei auta kuin lapota takaisin mereen.


Aiemmin troolareita oli täällä paljon enemmänkin. Saaliit oli aivan eriluokkaa, kuin nykyään. Sitten kun harmaahyljekanta alkoi viimein kasvamaan ympäristömyrkkyjen ja liiallisen metsästyksen aiheuttamasta romahduksesta sekä merimetsot alkoivat yleistymään, niin yksi toisensa jälkeen joutuivat troolarit luopumaan leikistä, sekä osa myytiin ulkomaille. Eivät ne sinne lähteneet, eikä ulkomaalaisia varmaankaan kiinnostaneet edes itse alukset, vaan niiden mukana seuranneet kalastuskiintiöt. Siinä ei niin kalakannat kiinnosta ja niiden kehitys, kun vain saadaan nopeasti paljon ra... kalaa. Vai olisiko kalakantojen vähenemiseen kuitenkin ollut syynä rehevöityminen ja sinileväkukinnot. Tai ylikalastus.

Verkkokalastuskaan ei nykyään kovin paljon houkuttele. Jopa aivan ulkomerellä alkaa limoittumisongelma vaivaamaan. Verkot ei kalasta, jos ei niitä ole päivittäin pesemässä. Kun kalansaaliit näin hupenee ja pyynti vaikeutuu, niin varmaankin olisi hyvä tehdä jotain asialle.

Olisiko vihdoin aika tarttua härkää sarvista? Suomen rannikon luontaisen lohi ja taimenkannasta alkaa olemaan rippeet jäljellä. Samoin nykyään pelkästään rehuksi pyydettävä silakka vähenee, eikä se liene mikään ihme, kun katsoo tuota meren väriä. Rehevöityminen on päässyt aivan liian pitkälle ja tunnetusti varsinkaan lohensukuiset kalat eivät sellaisessa viihdy. Vastaavasti särkikalat ja kuha pitää sameasta ja rehevästä vedestä, joten ei liene ihme, että kuhaa tarttuu verkkoihin nykyään jopa Utössä! Aiemmin kuha olisi ollut todella eksoottinen vieras siellä.

Kun ottaa huomioon vielä petokalojen dioksiinipitoisuuden, niin väkisin alkaa miettimään, että onko täällä juuri nyt pakko kalastaa ammattimaisesti? Miksi ihmeessä?

Jos Suomen vesialueet merellä laitettaisiin kalastuskieltoon vaikkapa edes kolmeksi vuodeksi, niin tilanne paranisi varmasti aivan oleellisesti, mikäli ravinnemäärät saadaan samaan aikaan  pysymään edes nykyisellä tasolla. Ympäristömyrkyt PCB ja DDT sekä raskasmetallit myös liukenee veteen, tosin äärettömän hitaasti, joten parannusta on tulossa hiljalleen myös tuossa suhteessa. Kalastuskiellolla tarkoitan ammattimaista kalastusta, en kotitarve tai virkistyskalastusta.

Suomalaisille ammattikalastajille pitää ehdottomasti korvata heidän ansiomenetyksensä ainakin osan ajasta. Voitaisiin myös tehdä ehdot, että kalastettaisiin tulevaisuudessa ainoastaan ihmisravinnoksi kalaa, mikä vakauttaisi kalakantoja myöhemmin. Mistä sitten turkistarhauksen ja kalankasvattamojen rehu? Toivottavasti ei mistään. Eiköhän nykyinen vaatetusteollisuus ole luonut paljon paremmat ja lämpimämmät vaihtoehdot turkiksille. Löysälihainen, mauton kassikala on melkoinen ravinteiden pistekuormittaja matalassa meressä ja ilmeisesti kannattavuuskaan ei ole hääppöinen norjalaisten puristuksessa, niin varmasti tullaan toimeen ilman tuotakin herkkua.


Arvostan todella paljon meidän upeaa merisaaristoa ja oikeastaan kaikkea siinä. On hienoa löytää koskematonta luontoa näin lähellä ruuhkasuomea ja muutamassa tunnissa voi siirtyä aivan erilaiseen maailmaan.


Saaristossa pidän ja arvostan monia asioita. Olisi hienoa, että ammattikalastajat voisivat elättää itsensä edelleen rankalla ammatillaan. Saaristo pysyisi edelleen asuttuna ja tarkoitan nyt ympärivuotisia asukkaita, enkä mökkiläisiä. Se pitäisi huolen kulttuurimaiseman pysyvyydestä saaristossa, vaikka perinteiset saaristoniityt joudutaan kaiketi hoitamaan tulevaisuudessakin hieman keinotekoisesti niittämällä ja metsähallituksen voimin liikuteltavilla lammaslaumoilla. Ihanteellista olisi, jos tuokin asia hoituisi ihan luonnostaan ja lampaiden kasvattaminen saaristossa olisi kannattavaa.


Saariston vakituinen väki vanhenee ja nuoremmat on jo aikoja sitten muuttanut pois. Tulokkaita varmasti olisi, mutta jostain syystä se on tehty täysin mahdottomaksi. Vanhat tilat muuttuu kesäasunnoiksi ja ne, jotka haluaisivat alueelle muuttaa pysyvästi putoaa pois pelistä, koska loma-asuntoina tiloista saa niin huikean hinnan, ettei tavallisella tallaajalla ole mitään mahdollisuutta muuttaa tuonne. Vuokrausmahdollisuutta ei myöskään ole paitsi muutamia harvoja ja kalliita mökkejä ja kun ottaa huomioon sen, että ansiotulot saaristossa eivät todennäköisesti nousisi mantereen tasolle, niin poissuljettu on sekin vaihtoehto.


Elinkeinoista ainoa mahdollisuus nykyyään nojaa saaristossa turismiin ja varmasti suurin osa vierailijoista haluaa kokea luontoelämyksiä matkallaan. Eipä tuonne kukaan taida lähteä, jos haluaa menoa ja meininkiä matkallaan kokea, vaan iso osa matkailijoista on tullut vain nauttimaan luonnosta, bongareita tai muuten hermoja lepuuttamaan pois vilskeestä ja vilinästä.

Siitä johtuen, tuntuu niin ihmeelliseltä saariston väen mentaliteetti. Miksi ihmeessä pitää metsästää vesilintuja ja hylkeitä? Miksi merimetsot tuhoaa koko saariston heidän mielestään? Heidän elinkeinonsa on kuitenkin sen varassa, että väkeä tulee nauttimaan elämyksistä ja mikä onkaan varmin tapa saada turistit palaamaan, kuin että ovat nähneet jotain ainutlaatuista? Nähdä lintuja, hylkeitä, kokea luontoelämyksiä. Aikoinaan metsästys on ollut tärkeä muoto luontaisen elinkeinojen harjoittajille, mutta se nyt vaan on mennyttä aikaa.

Viimeisellä Utön vierailun paluumatkalla yhteysaluksella ehdottomia kohokohtia oli pari hyljehavaintoa. Harmi, etten päässyt lasten ilmeitä kuvaamaan, kun tuo tapahtui. Voi sitä riemua ja tohketta!

torstai 5. marraskuuta 2009

Kiitos rohkeasta päätöksestä!


Hallitus sitten painoi vihreää valoa Itämeren kaasuputkelle. Asiastahan ei ole paljoa puhuttu, mutta kaikki kommentit, mitä on viime aikoina on kuultu,  antoikin ymmärtää jotain tälläistä päätöstä.

En olisi kuitenkaan heti uskonut, että vihreiden ollessa mukana hallituksessa, niin näin kakistelematta nieltiin Nord Streamin ympäristöselvitys. Ympäristökysymyshän tämä oli, ainakin kaikki niin vakuutteli. Edellisten eduskuntavaalien alla oli erittäin muodikasta olla Itämerestä ja ilmaston lämpiämisestä hyvin huolissaan. Vaalipuheita kuunnellessa vaikutti, että kaikki ehdokkaat kuuluvat ilmeisesti vihreisiin.

Missä mahtoivat olla nyt nämä Itämeren suuret ystävät? Ainoa peruste, millä olisin tuon päätöksen ymmärtänyt olisi ollut, että Venäjä olisi sitoutunut noudattamaan Helcomin suosituksia, sekä esim. nopealla aikavälillä puhdistamaan mereen laskettavat jätevedet. Kuitenkin niin huomattavat seikat Itämeren kannalta, että ne olisi varmasti kompensoineet kaasuputken rakentamisesta aiheutuneet haitat.

Kuvan ryhmässä vasemmalla näkyy myös median edustajia. Outo hiljaisuus on vallinnut myös tiedotusvälineissä. Lehdistöä tuntuu kiinnostavan enemmän puida BB-Martan ja BB-Pertin kiihkeää suhdetta. Ylen ajankohtaisohjelmat ovat myös tuntuneet täysin unohtaneen koko kaasuputken rakentamisen.

Erityiskiitos pitää antaa Elinkeinoministeri Mauri Pekkariselle! Välillä hänen lausuntoja kuunnellessa ei oikein tiennyt, onko kyseessä tosiaan ministeri vai oliko Pekkarinen astunut Paavo Lipposen kenkiin kaasuputkilobbariksi. Erityisesti Pekkarista tuntui riepovan ajatus siitä, että Venäjältä voitaisiin myös vaatia jotain vastapainoksi luvalle. Hänen mielestään Nord Streamilla ja Venäjän valtiolla ei ole mitään tekemistä keskenään, eikä vaatimuksia voi/saa esittää! Venäjän valtion omistama Gazprom kuitenkin omistaa tuosta yhtiöstä huomattavan osan ja miksi ihmeessä Pääministeri Putin niin kovasti painosti Suomea antamaan rakennusluvan putkelle, jos ei Venäjän valtio mitenkään liittynyt asiaan.

Mutta loistava päätös on saatu aikaiseksi. Iso susi varmasti hykertelee. Ja varmasti naurahdellen ihmettelee lampaiden kaupantekotaitoja.

tiistai 6. lokakuuta 2009

Saarenmaa



Tuli tutustuttua Itämeren rannikkoon taas hieman eri näkökulmasta. Vietin viikon Saarenmaalla, Üüemöisan kartanon ratsumestarin talossa oli majapaikka ja tuolta käsin koitin saada käsitystä saaresta. Joka on isompi kuin ikinä kuvittelinkaan! Jostain on syöpynyt mieleeni fillariretket Saarenmaalla, mutta pahimmillaan, kun kiertelin saarta, kertyi päivässä auton matkamittariin 330 kilometriä. Melko iso on, jos aikoo pyörällä tutustua kaikkeen, mitä saarella löytyy.





Matka alkoi Helsingistä Viking XPRS aluksella, joka vei auton ja matkustajat kahdessa ja puolessa tunnissa Tallinnaan. Satamasta oli hyvin helppo suunnata autolla nelostielle kohti Pärnua, poikkeaminen siitä ysi-tielle kohti Haapsalua ja Haapsaluntieltä vielä yksi käännös 10-tielle kohti Virtsua.
Siellä tie päättyi satamaan ja hieman ennen satamaan ajoa oikealla puolella näkyi pieni rakennus, missä myytiin lippuja Muhuun menevälle autolautalle. Melko paljon kulki autoja ja väkeä vielä syyskuussa tuolla välillä, joten lomakaudella on varmasti hyväksi varata paikka etukäteen tuolta alukselta. Muhun saari on melko pieni ja sen läpi ajaa hetkessä. Saarenmaalle pääsee jo ilman laivayhteyksiä Muhusta, kun saarten väliin on rakennettu tie kapealle kannakselle.

Saarenmaa on kuin paluu 50-luvulle Suomessa. Ja oikeastaan ihan hyvällä tavalla. Ainoa paikka saarella, missä ilmeisesti tapahtuu yhtään mitään, on pääkaupunki Kuressaare. Muut kylät on melkoisen pieniä, muutamien talojen keskeltä löytyy kauppa tai parhaimmillaan pankki, huoltoasema ja posti.

Itse majapaikka oli jo melkoisen eksoottinen kokemus. 1700-luvun kartanon pihapiiri olkikattoisine rakennuksineen, kissat ja koirat, jotka kuului luontaisetuna majoitukseen. Itse talo puuhelloineen ja hirsiseinineen. Kaikki tuo loi outoa mieltymystä paikkaan. Jos ei huomioida melko askeettista suihku/huusi viritystä, niin täydellinen mun makuun!

 
 
 
Mummo kutoo sukkaa pirtin hämärässä eli matkaseurani äiti.


Hienoja luontokohteita saarelta löytyi paljon, vaikka en ehtinyt matkalla tutustua edes Vilsandin kansallispuistoon. Ninasen jyrkänteet teki vaikutuksen ja Estonian muistomerkki jyrkänteen laidalla.


Pienen matkan päässä Ninasesta oleva Pangan jyrkänne oli suurempi seinämä, parhaimmillaan reilu 21 metriä suoraa pudotusta. Molemmilla jyrkänteillä sai katsoa melko tarkkaan, minne jalkansa laittoi. Varsinkin, kun piti tietenkin päästä mahdollisimman lähelle reunaa kuvia ottamaan. Pangassa pääsi myös jyrkänteeltä alas, kun lähti kävelemään itään sen reunaa.

Saarenmaan rannikko oli aivan toisenlaista, kuin Suomessa. Jyrkänteet sijaitsi tällä yhdellä kohtaa, mutta muuten rannat oli todella matalia, kaislikkoisia ja isoja nummimaisia rantaniittyjä oli kaikkialla. Suomen rannoilta tuttuja laakeita kalliomaisemia ja luotoja ei tuolta löytynyt lainkaan.

Tuolta pohjoisesta matka jatkui kohti saaren eteläisintä kärkeä ja Sörven majakkaa. Matkalla piti tietysti käydä "ihailemassa" neuvostoaikaisia muistomerkkejä. Tämän pömpöösin tekstin tulkitsin hyvin vapaasti omasta hatusta temmaten,  Saarenmaan vapauttajille 1941-1945, ylistys, ylistys...:)

Sörvessä kaikki osui kohdalleen. En tiennyt paikasta oikeastaan mitään muuta kuin, että siellä on majakka. Ympäristö oli varsinainen valokuvaajan unelma eli kaikki oli hiton huonossa kunnossa. Kun siihen yhdistetään vallinnut sää, raskaat tummat pilvet taivaalla, väleistä hieman valoa pilkahdellen, eipä olisi voinut oikein parempaa toivoa.



Paljon jäi mielenkiintoisia kohteita vielä näkemättä, joten hyvinkin mahdollista, että uudelleen tuonne tulee lähdettyä. Saarenmaasta jäi todella miellyttävä ja turvallinen vaikutelma, mutta tietenkin matkaan pitää jotain aina sattuakkin. Paluumatka Tallinnaan sujui mukavasti ja hetki jäi käytettäväksi ennen laivaan ajoa, joten vielä sataman liepeillä olevaan ostoskeskukseen shoppailemaan. Vartti poissa autolta ja takaisin tullessa ihmettelyä, kun avain ei mene millään oven lukkoon. Lukko oli yritetty tällä välin yritetty murtaa, mutta jostain ihmeen syystä vanhan Suzukin lukko ei ollut suostunut avautumaan vai oliko joku tullut pitkäkyntistä häiritsemään kesken kaiken. Hieman kylmäsi ajatus onnistumisesta, sillä autossahan oli tietysti kaiken reissukaman lisäksi kuvauskalusto, pari digirunkoa, objektiivit, läppäri, jalusta... Mutta onnellinen loppu tuli tällekkin reissulle, kun säikähdyksellä pääsi. Ja olihan tuo melko opettavainen tarina, tuskin pääsee toistumaan.

Ja mikä on hyvä huomata Viron matkalla, vaikka puhe nopeasti kuulostaa kotoisan tutulta, niin aina ei sanat tarkoita aivan samaa. Tässä risteyksessä Kuressaaressa jäin hetkeksi miettimään, minne olinkaan menossa...