Valtavat vesimassat syöksyvät eteenpäin välillä pärskyen valkoiseksi ilotulitukseksi pimeän, mustanpuhuvan meren ylle. Meri on päättänyt näyttää taas oikuttelevan luonteensa ja aallot piiskaa armotta joka ikistä saarta ja luotoa. Kevyesti suolaista vettä on ilmassa jopa saaren keskiosissa. Samalla joka kolkassa vinkuu tuulen ujeltava ääni, pienet käppyräiset männyt ja katajat ovat kaartuneet liki maansuuntaisesti sen voimasta. Muutama hölmö puu, jotka ovat ottaneet mallia rannikon isoista, komeista männyistä ja kasvattaneet latvansa liian korkealle, joutuvat antamaan periksi matalamultaisessa, kallion päälle muotoutuneessa maassa. Ryskyen juuristo antaa periksi mahtavalle paineelle ja männyn runko alkaa kallistumaan ja mitä enemmän se kallistuu, sitä enemmän juuristo joutuu antamaan periksi, kunnes tuo liian isoksi kasvanut hölmö mänty makaa pitkin maata.
Aamu valkenee myrskyn jäljiltä oudon hiljaisena. Tuuli ei enään tuiverra ja ainoa muisto yöllisestä myrskystä on rannan kalliota huuhtovat mainingit. Kaikki on niinkuin ennenkin, mutta saari on muuttanut hahmoaan mereltä päin katsottuna. Se näyttää nyt paljon matalammalta, sillä kaikista suurimmat puut makaavat pitkin maata. Tarkemmin katseltuna saaresta löytyy muutakin, mitä siellä ei aiemmin ollut, saksalainen limsapullo, venäläinen maitotölkki, muutamia ruosteisia tynnyreitä siellä täällä, muovia, styroxia, vanhoja puunkappaleita. Pieni musta vana rantakivien ympärillä kertoo tarinaa aluksesta, joka on pumpannut pilssivetensä mereen matkalla jonnekkin kauas. Saaresta on tullut yhdessä yössä globaali!
Mainingitkin alkavat päivän myötä laantua ja saari on suorastaan omituisen tyyni, varsinainen kesäinen paratiisi. Lokit pajattavat taivaalla ja merimetsot liihottavat ohitse välillä länteen, välillä itään. Merikotkakin kunnioittaa paikkaa olemassa olollaan liitelemällä korkealla saaren yllä. Tiirat sahaavat pitkin rantaa aina välillä veteen syöksyen, toisinaan nokassaan herkkupala pesälle vietäväksi ahnaisiin suihin.
Edessäpäin ei näy kuin avointa merta, upea vihreä ulappa. Laivalinjalla kauempana on täysi tohina päällä, matkustajalaiva, kaksi konttialusta ja yksi tankkeri puskee eteenpäin työntäen mustaa savua piipustaan, kohti määräsatamaansa. Kaikilla on oma tärkeä tehtävänsä. Tavaran pitää liikkua, polttoainetta pitää saada janoisille menopeleille ja pitäähän ihmisen päästä joskus irroittelemaan ja rentoutumaan pikku risteilylle.
Hieman lähempää puskee eteenpäin myös yksinäinen troolari. Lienee saanut kaiun silakkaparvesta ja vetää nyt troolin armotonta kitaa sitä kohden. Kohta kelpaa taas tarhakettujen, supien ja minkkien nuolaista huuliaan. Pian on Itämeren herkkuja tarjolla! Vaikka joutuvatkin jakamaan saalin kalankasvattamoiden asukkien kanssa. Niin ja päätyyhän tuosta saaliista prosentti tai kaksi myös ihmisravinnoksi. Ja saattaahan saaliina olla ohessa muutama jalokalakin, taimen tai lohi, jotka seuraa tuota pientä silakkaparvea, minkä ovat vielä löytäneet. Mutta todennäköisemmin trooliin tarttuu vaan särjensukulaiset ja pienet kuhat, mistä nyt ei ole kenellekkään iloa. Särkiä ei syö kukaan ja kuhaa ei voi myydä alamitan vuoksi. Heittävät kuitenkin henkensä tuossa rytäkässä, joten ei auta kuin lapota takaisin mereen.
Aiemmin troolareita oli täällä paljon enemmänkin. Saaliit oli aivan eriluokkaa, kuin nykyään. Sitten kun harmaahyljekanta alkoi viimein kasvamaan ympäristömyrkkyjen ja liiallisen metsästyksen aiheuttamasta romahduksesta sekä merimetsot alkoivat yleistymään, niin yksi toisensa jälkeen joutuivat troolarit luopumaan leikistä, sekä osa myytiin ulkomaille. Eivät ne sinne lähteneet, eikä ulkomaalaisia varmaankaan kiinnostaneet edes itse alukset, vaan niiden mukana seuranneet kalastuskiintiöt. Siinä ei niin kalakannat kiinnosta ja niiden kehitys, kun vain saadaan nopeasti paljon ra... kalaa. Vai olisiko kalakantojen vähenemiseen kuitenkin ollut syynä rehevöityminen ja sinileväkukinnot. Tai ylikalastus.
Verkkokalastuskaan ei nykyään kovin paljon houkuttele. Jopa aivan ulkomerellä alkaa limoittumisongelma vaivaamaan. Verkot ei kalasta, jos ei niitä ole päivittäin pesemässä. Kun kalansaaliit näin hupenee ja pyynti vaikeutuu, niin varmaankin olisi hyvä tehdä jotain asialle.
Olisiko vihdoin aika tarttua härkää sarvista? Suomen rannikon luontaisen lohi ja taimenkannasta alkaa olemaan rippeet jäljellä. Samoin nykyään pelkästään rehuksi pyydettävä silakka vähenee, eikä se liene mikään ihme, kun katsoo tuota meren väriä. Rehevöityminen on päässyt aivan liian pitkälle ja tunnetusti varsinkaan lohensukuiset kalat eivät sellaisessa viihdy. Vastaavasti särkikalat ja kuha pitää sameasta ja rehevästä vedestä, joten ei liene ihme, että kuhaa tarttuu verkkoihin nykyään jopa Utössä! Aiemmin kuha olisi ollut todella eksoottinen vieras siellä.
Kun ottaa huomioon vielä petokalojen dioksiinipitoisuuden, niin väkisin alkaa miettimään, että onko täällä juuri nyt pakko kalastaa ammattimaisesti? Miksi ihmeessä?
Jos Suomen vesialueet merellä laitettaisiin kalastuskieltoon vaikkapa edes kolmeksi vuodeksi, niin tilanne paranisi varmasti aivan oleellisesti, mikäli ravinnemäärät saadaan samaan aikaan pysymään edes nykyisellä tasolla. Ympäristömyrkyt PCB ja DDT sekä raskasmetallit myös liukenee veteen, tosin äärettömän hitaasti, joten parannusta on tulossa hiljalleen myös tuossa suhteessa. Kalastuskiellolla tarkoitan ammattimaista kalastusta, en kotitarve tai virkistyskalastusta.
Suomalaisille ammattikalastajille pitää ehdottomasti korvata heidän ansiomenetyksensä ainakin osan ajasta. Voitaisiin myös tehdä ehdot, että kalastettaisiin tulevaisuudessa ainoastaan ihmisravinnoksi kalaa, mikä vakauttaisi kalakantoja myöhemmin. Mistä sitten turkistarhauksen ja kalankasvattamojen rehu? Toivottavasti ei mistään. Eiköhän nykyinen vaatetusteollisuus ole luonut paljon paremmat ja lämpimämmät vaihtoehdot turkiksille. Löysälihainen, mauton kassikala on melkoinen ravinteiden pistekuormittaja matalassa meressä ja ilmeisesti kannattavuuskaan ei ole hääppöinen norjalaisten puristuksessa, niin varmasti tullaan toimeen ilman tuotakin herkkua.
Arvostan todella paljon meidän upeaa merisaaristoa ja oikeastaan kaikkea siinä. On hienoa löytää koskematonta luontoa näin lähellä ruuhkasuomea ja muutamassa tunnissa voi siirtyä aivan erilaiseen maailmaan.
Saaristossa pidän ja arvostan monia asioita. Olisi hienoa, että ammattikalastajat voisivat elättää itsensä edelleen rankalla ammatillaan. Saaristo pysyisi edelleen asuttuna ja tarkoitan nyt ympärivuotisia asukkaita, enkä mökkiläisiä. Se pitäisi huolen kulttuurimaiseman pysyvyydestä saaristossa, vaikka perinteiset saaristoniityt joudutaan kaiketi hoitamaan tulevaisuudessakin hieman keinotekoisesti niittämällä ja metsähallituksen voimin liikuteltavilla lammaslaumoilla. Ihanteellista olisi, jos tuokin asia hoituisi ihan luonnostaan ja lampaiden kasvattaminen saaristossa olisi kannattavaa.
Saariston vakituinen väki vanhenee ja nuoremmat on jo aikoja sitten muuttanut pois. Tulokkaita varmasti olisi, mutta jostain syystä se on tehty täysin mahdottomaksi. Vanhat tilat muuttuu kesäasunnoiksi ja ne, jotka haluaisivat alueelle muuttaa pysyvästi putoaa pois pelistä, koska loma-asuntoina tiloista saa niin huikean hinnan, ettei tavallisella tallaajalla ole mitään mahdollisuutta muuttaa tuonne. Vuokrausmahdollisuutta ei myöskään ole paitsi muutamia harvoja ja kalliita mökkejä ja kun ottaa huomioon sen, että ansiotulot saaristossa eivät todennäköisesti nousisi mantereen tasolle, niin poissuljettu on sekin vaihtoehto.
Elinkeinoista ainoa mahdollisuus nykyyään nojaa saaristossa turismiin ja varmasti suurin osa vierailijoista haluaa kokea luontoelämyksiä matkallaan. Eipä tuonne kukaan taida lähteä, jos haluaa menoa ja meininkiä matkallaan kokea, vaan iso osa matkailijoista on tullut vain nauttimaan luonnosta, bongareita tai muuten hermoja lepuuttamaan pois vilskeestä ja vilinästä.
Siitä johtuen, tuntuu niin ihmeelliseltä saariston väen mentaliteetti. Miksi ihmeessä pitää metsästää vesilintuja ja hylkeitä? Miksi merimetsot tuhoaa koko saariston heidän mielestään? Heidän elinkeinonsa on kuitenkin sen varassa, että väkeä tulee nauttimaan elämyksistä ja mikä onkaan varmin tapa saada turistit palaamaan, kuin että ovat nähneet jotain ainutlaatuista? Nähdä lintuja, hylkeitä, kokea luontoelämyksiä. Aikoinaan metsästys on ollut tärkeä muoto luontaisen elinkeinojen harjoittajille, mutta se nyt vaan on mennyttä aikaa.
Viimeisellä Utön vierailun paluumatkalla yhteysaluksella ehdottomia kohokohtia oli pari hyljehavaintoa. Harmi, etten päässyt lasten ilmeitä kuvaamaan, kun tuo tapahtui. Voi sitä riemua ja tohketta!
